Sanat ovat aina olleet minulle tärkeitä. Niinpä pieni maailmani järisi perustuksiltaan kun lapseni yhtäkkiä kieltäytyi jakamasta omiaan kanssani.
Kun esikoinen oli noin 3-4 vuotias etsin hänelle itsepäisesti sanoja suuhun. Niitä 2-vuotiaana kadonneita, jo olleita kukkia, keinua, tuttia, isiä. Minulla oli niitä ikävä, enkä tiennyt miten muuten ymmärtää katseensa pois kääntävää, käsittämättömiä kiljuvaa poikaani.
PRT (pivotal response training) on metodi, jossa haetaan lapselle halua käyttää sanoja. Motivoidaan yhteiseen puhuttuun kieleen. Hommaa opeteltiin niin, että kiikkumiseen hulluna oleva istui keinussa, aikuisihminen antoi vauhtia. Vauhtia antaessaan kiikuttaja toisti ensin sanan "vauhtia" ja sitten tönäisi kiikun liikkeeseen. Pysäytys ja toisto. Montamontamonta kertaa. Tämä oli mallitusta. Sitten siirryttiin vaiheeseen, jossa sanaa "vauhti" ei seurannutkaan suoraa toimintaa, vaan kiikuttaja pysähtyi katsomaan lasta ja odottamaan. Kiikun lentoa odottava lapsonen tuskastui hämmentävään muutokseen ja äännähti - kiikku lähti välittömästi liikkeeseen ja kiikuttaja toisti mallisanan "vauhtia". Sitten vaadittiin yhä enemmän, yhä tarkempia tavuja ja äänteitä, kunnes kiikkuja oli sisäistänyt, että liikettä sai aikaan taikasanalla "vauhtia".
Nyt, vuosien kuluttua, puistossa kaikuu korkealta ja kovaa "äitiannavauhtia". Mutta vain jos halu on kova ja vain jos päivä on niin hyvä, että sanat löytyvät. On myös sanoja, joita en ymmärrä ja tilanteita, joissa halua kuulla on, mutta ilmaista ei. Edelleen on turha kysyä miten koulupäivä meni, koska hittoako siihen vastaamisesta kostuu? Sanat vaativat ponnistelua, niiden etsimisen on syytä johtaa riittävään - ja välittömään - palkintoon.
Jälkeenpäin ajateltuna olen ymmärtänyt, että aivan samalla metodilla, samaan aikaan poikani kanssa, myös minulle on opetettu tuntematonta kieltä. Samoin kuin lapseni, olen sisäistänyt kaavan, vaikken täysin sisältöä. Sellaisilla Taikasanoilla kuin "oman toiminnan ohjauksen vaikeus", "motoriset heikkoudet" ja "sensomotorisen integraation häiriö" saa täytettyä vaadittuja papereita ja keskusteltua ammattilaisten kanssa.. Vaaditut paperit oikein täyttämällä ja oikeat sanat sanomalla saa lapselle vaikkapa terapiaa, avustajan tai pidennetyn oppivelvollisuuden.
Me osaamme jo toistaa oikeat äänteet. Vaikka meillä ei ole mitään käryä kaikista niistä vivahteista, joita mallisanoihin liittyy, me osaamme käyttää kaavaa niin, että tulos on toivottu. Ongelmaksi muodostuu, että tätä kaavaa on käytettävä niin usein ja niin monissa paikoissa. Koska sanoilla ON merkitystä.
Montako kertaa on toistettava sanoja "häiriö, vaikeus, heikkous", ennen kuin ne tarttuvat äitiin ja lapseen? Miten pitkään ennen kuin toisto tekee itsestään toden?
Jokaisella on oltava oikeus käyttää itsestään ja toisistaan omia sanojaan. Ei aina vain näitä lainattuja. Tarvitsemme omille sanoillemme kuulijoita ja toistajia. Me olemme "rakas", "sitkeä", "taitava" ja "fiksu".
Me olemme myös näitä. Melkein kokonaan ja vain näitä.