Lähijunassa oli kolme naista hyökkäysvaunujen kanssa.
Tiivistivät siinä toverillisesti rivejään, jotta kaikki mahtuisivat metallikaiteilla
rajattuun karsinaan. Yritin olla tuijottamatta (ei saa tuijottaa - se on
maalaista ja epäkohteliasta). En voinut kuitenkaan mitään sille että nelisen
minuuttia ehdin syöksyä muistoissa tusinan vuosia taaksepäin.
Oletin kaikki kolme äideiksi, vaikka mistä minä tiedän.
Kärryjen muodosta päättelin että kahdessa uinui ei-istumaikäisiä ihmistaimia. Lisäksi yksi
veteli sikeitä äitinsä käsivarrella. Nämä oletettujen vaunumatkustajien ohjurit
hymyilivät toisilleen, katsoivat silmiin, vaihtoivat muutaman sanan
tilanpuutteesta. Kolmas, se koalaa kannatteleva, tuijotti eteensä. Kieltäytyi
tarjotusta avusta yksinkertaisesti reagoimatta siihen ja keinotteli tyhjiä
kärryjä sentti sentiltä sivuttain kassi olalla ja vauva käsivarrella. Kalpea,
pussit silmien alla. Vakavana.
Minä niin toivon, että joku päästää sen koalan äidin
nukkumaan hetkeksi. Sille voisi kertoa miten tärkeää on alkaa uskoa, ettei
kaikkea tarvitse yksin. Voisi kehua lasta ja ihailla miten hienosti äiti
jaksaa, miten upeaa on että juuri tämä äiti ja tämä lapsi. Miten ihmeellistä.
Kun itse tuijotin tyhjyyteen itku kurkussa elämää väsyneempänä,
minulle tuntematon täti-ihminen tuli oikein asiakseen kommentoimaan: ”ihania
lapsia”. Muistan sen vieläkin. Koska siinä hetkessä olisin voinut kuristaa tuon
mistään mitään tietämättömän besserwisserin.
Ja koska myöhemmin se lämmitti. Oikeasti. Minun Lapseni Ovat
Ihania. Niin ihania että joku randomikin sen huomaa.
Hei Tuntematon, sinunkin lapsesi on. Ja niin olet sinäkin.
Kerta kaikkiaan ihana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti