Minä pelkään kaikkea mikä on ja ei ole ja voisi olla. Olen pelännyt että minä
olen, että me olemme, liian vähän tai liian paljon, liian hiljaa tai
liian lujaa, liian viivan alla tai liikaa sen yli.
Minun lapseni sen sijaan keinui puistossa jo hyvin pienenä niin lujaa ja niin
paljon ja niin riemukkaasti että se oli puhdasta uhkarohkeutta. Poikani ei ole koskaan
pelännyt kuin koiria ja kissoja ja ihmisenlapsen itkua.
Lapseni opettaa minua suhtautumaan pelkooni antaumuksella. Sukeltamaan siihen samoin kuin hän omaansa. Tuntemaan itkuun asti, pakenemaan ja sitten kurkkimaan nurkan takaa joko se meni. Että voisin, että me
voisimme, syöksyä päin ja ohi ja läpi. Pelon toiselle puolelle.
Kaaokseen, joka onkin järjestystä sen jalostetuimmassa muodossa.
Aika hyvä pedagogi, hän josta sanovat ettei se osaa edes puhua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti