Sirpaleet tuo onnea

Eilen kuulin, että poitsu sai loppuvuodelle 10 avustajatuntia lisää! Se tarkoittaa ainakin kolmea uimahallikäyntiä vielä tälle kuulle.

Toivon hirveästi että paikalle tulee Se avustaja. Se joka tavanomaiseen "miten meni" -kysymykseeni kerran loihe lausumahan:
"No uimavalvojilta tuli pari kuittia, mutta niiltä tulee aina." Niiltä tulee aina. Koska se on niiden homma. Ja teinin ei tarvitse käyttäytyä kuin mummo ompelukerhossa, kunhan homma pysyy aisoissa. Tätä on aito avustajaroolin sisäistäminen. Voisi tuon välillä muistaa äiti ja muutama muukin.

Eilen meni kukkaruukku rikki. Tahallaan, reaktiota pyytäen (on hienoa jos ympäristö kihisee ja huomaa plus ruukusta kuului kiva ääni). Ajattelin tuota avustajaa ja uimavalvojia. Laitoin pojan lakaisemaan ja seisoin vieressä vihellellen. Homma hoitui, anteeksipyyntö esitettiin. Ei siinä mitään. Ja oli kuitenkin... Äidinsisäinen vallankumous. Omassa päässä säästyi tunnetasolla miljoona kilowattituntia energiaa, joka ei nyt mennytkään tyynen Esittämiseen, hermostumiseen, säntäilyyn ja jälkien korjaamiseen. Ei tarvinnut syyllistyä, analysoida ja pohtia. Se on teinin homma. Sen minusta irrallisen ihmisen, jonka puolesta en voi elää. Hän ei osaa olla  niin, etteikö silloin tällöin posliinia hajoaisi, mutta se ei tarkoita että minun elämäni menisi rikki jokaisen sirpaleen mukana.

Teini on teini. Minä taas olen se, jolta tulee aina kuittia.
Koska se on mun homma.