Läheisriippa

Esikoinen täyttää tällä viikolla komiat 12 vuotta. Se täydellinen mielikuvituslapsi, jollainen minulla oli kun tämä oikea kellui masussa, oli tässä iässä alakouluaan viimeistelevä ja harrastuksissaan viihtyvä esimurkku. Poika ei suostunut mielikuvitusolennoksi. Hänestä kasvoi täydellinen oman tiensä kulkija.

Minä en uskalla päästää lastani edes viemään roskia ilman valvovaa silmää. Kyttään kuin paraskin vanginvartija pukemiset, askartelut, jääkaapin availut. Kuuntelen oven takana onko wc-reissun venymisen syy kenties ihanasti lattialle levittyvä nestesaippuapullon sisus. Olen läheisriippuva riippa, kyttääjämutsi.

Mielikuvituslapsi ei pistäisi hanttiin. Onneksi tämä on toista maata. Kun karkailu ja ryntäily lisääntyy, kun astiat lentävät, kun huoneen ovella karjutaan ÄITI POIS! Silloin jopa riippa tajuaa olevansa riippa. Mutta miten minä päästän irti ja annan siipien levittelylle tilaa? Lintuni lentää ikkunaan kerta toisensa jälkeen. Haluaa ulos. Minä haluan antaa poikaselleni taivaantäydeltä ilmaa siipien alle ja pitää sen samalla turvassa. Häkissä. Se ei pelkää mitään. Minä pelkään kaikkea.

Ei auta kuin irrottaa vähän. Suostua siihen, että joku muu osaa valvoa uimahallireissun. Että kesäkerhossa tai leirillä ymmärretään yksittäisistä sanoista ja eleistä millaisia lentoratoja haukkani hakee. En halua ja haluan tätä. Meille molemmille.

Nyt tarvittaisiin seinien sijaan ihmisiä. Niitä jotka auttavat minua irrottamaan turvallisesti. Jonkun on suojeltava lastani läheisriipalta, enkä se voi olla yksin minä.


"Ainoa, joka pitää autistin puolia, on omainen." (Terry Grahn, HS, 2.8.2014)
Ei ole.
Eihän?