Hiljaisuus on myöntymisen merkki

Perhettäni pyydettiin taannoin mukaan Ylen Silminnäkijä-ohjelman kuvauksiin. Samaan aikaan julkisuudessa käytiin keskustelua siitä, miten vanhemmat jakavat lastensa kuvia ja tarinoita sähköisessä mediassa. Lastensuojelun Keskusliitto on ollut huolissaan lapsille huomaamatta kehittyvästä verkkoidentiteetistä. Lapsella tulisi olla oikeus arvioida itse, mikä on julkista ja mikä ei. 

Seurasi viikkoja kestänyt vatvominen. Keskustelin sekä lasten, heidän isänsä että muiden läheisten kanssa. Piirsimme, katsoimme haastatteluohjelmia ja YouTube-videoita. Kuvasimme kännykkäkameralla. Mietimme, että jos, niin mistä saisi kertoa ja mistä ei. Lapsen näkemys lyhykäisyydessään oli: ”minä olen rehellinen suomalainen poika ja mies. Minun omia salaisuuksia ei saa kertoa.” Päädyttiin siihen, että saa kertoa, missä koulussa ja millä luokalla on. Saa kertoa, että on kaksi kotia ja veli. Ja muutamia muita asioita. Niitä listattuja salaisuuksia en tässäkään kerro.

Lasteni ja perheeni identiteettiä määritellään jatkuvasti. Lähinnä määrittely tapahtuu puutteiden kautta. Sellaiset sanat kuin vaikeus, häiriö ja heikkous ovat tulleet meille tutuiksi. Diagnoosi hukuttaa alleen persoonan: ujo tai vilkas lapsi on ujo tai vilkas – ujo tai vilkas erityislapsi on vain erityislapsi.

Olen ajatellut, että suostumalla tällaisen identiteettipuheen rakentamiseen saamme tukea ja apua. Suostumuksemme näyttää kuitenkin johtavan lähinnä vaihtoehdottomuuteen. Lastani ei määritelläkään häntä itseään varten, vaan rakenteeseen sopivaksi. Salakavalasti olemme vuosien myötä törmäämässä lopulliseen määrittelyyn – laitosidentiteettiin. Siinä minuuden mahdollisuudet määrittyvät henkilökuntaresurssin, työvuororytmin ja tilojen mukaan. 

Tukea tarvitsevaa ihmistä ja hänen läheistään ei kuulla. Hän, jolla ei ole ääntä, jää ympäristönsä määrittelemäksi. Identiteettiin, joka ei tunnu omalta.

Ohjelmassa välähtää siksi myös meidän tarinamme, yksi osa siitä.

Hiljaisuus olisi ollut myöntymisen merkki.

Silminnäkijä:Laitoksesta heitteille? esitetään torstaina 27.11.2014 klo 20.00 Yle TV2

Tämä blogiteksti julkaistaan myös Kehitysvammaisten Tukiliiton verkkosivuilla, Ystävänblogissa. 

Tule tule hyvä kakku

Nyt on aika toiveikas olo. Pelottavan toiveikas.

Eilen oli hyvä päivä. Palaveerasimme sosiaalityöntekijöiden kanssa. Vaikka paikkakunnalle ei ole maagisesti syntynyt uutta pientä ja asiantuntevaa autismiosaamisyksikköä, niin nämä olemassa olevat ammattilaiset tuntuvat oikeasti tekevän parhaansa.

Tukiperhettä etsitään. Ehkä epätoivoisesti, mutta etsitään kuitenkin.

Laitoksesta voidaan jalkautua kotiin ja kouluun - näin on luvattu nyt toistamiseen.

Lyhytaikaista avustajapalvelua voisi hakea ensi vuodelle lisää - myös pikkuveljelle.

Henkilökohtaista apua voi ja kannattaa hakea. Tarvitaan vain ammattilaisten lausunto siitä, että poika kykenee ilmaisemaan oman tahtonsa. Ja tänään poliklinikkakäynnillä ainakin puheterapeutti oli vahvasti sitä mieltä, ettei tästä asiasta ole epäilystäkään! Lääkärikään ei pistänyt vastaan.

Kirsikaksi kakun päälle toimintaterapeutti soitti ja sanoi aloittavansa jo joulukuussa koti- ja koulukäynnillä.

Oikeasti odotan innolla kotiin tulevia papereita näistä palavereista ja arvioista. Mitä siitä, että meni vuosi mustaa loputonta tunnelia. Mitä siitä, että laitosjakson ajatteleminen sai sisuskalut kääntymään nurin. Minulla on taas toivo. Ja siksi lapsellanikin on.

Kotimatkalla takapenkiltä kuului laulua... tip tap tip tap tipetipe tip tap.

Joulu alkoi jo.

Perillä matkalla

Tänään junassa kuulin aikuisen ja pienen pojan välisen keskustelun, joka meni jotenkin näin:

- Me ollaan menossa kattomaan pappaa.
- Ai, no sehän kiva. Odotat varmaan kovasti että pääsette perille.
- Joo, mutta ensin mennään kattomaan mummia ja ukkia.
- Ai miten ihanaa!
- Ne on kuollu.
- ---

Tähän väliin lapsen äiti kommentoi jostain muutaman penkkirivin päästä, että mummi ei kyllä ole kuollut.

Alkoi naurattaa.


Jos saisi toivoa niiltä, joita usein taputetaan päälaelle ja kehutaan vallan ihaniksi. Älkää antako kenenkään nauraa teille, lässyttää joutavia. Etsikää joku, joka oikeasti kuuntelee. Joku, jolla ei ole valmiita vastauksia.

Muistuttakaa itseänne ja muita, miten hauras on elämä. Miten ihmeellinen ja yllätyksiä täynnä. Silloinkin, ja varsinkin silloin, kun vain istutaan ja odotetaan että tultaisiin perille. Edes jonnekin.

Valivali

Kun tapahtuu, tapahtuu kerralla. Välillä tuntuu, että on jämähtänyt johonkin maagiseen noitaympyrään, josta ulospääsyyn tarvitaan muutakin kuin positiivista ajattelua. Tällä kertaa olen onnistunut yhdistämään vatvomisen ja ruusunpunaiset lasit toimivaksi kokonaisuudeksi. Kas näin:

Auto juuttui mäkeen. Kytkin sanoi sopimuksensa irti.
Kiroilin ja potkin rengasta. Sitten soitin luotetulle autolääkärille paniikkipuhelun ja kaivoin ne sävytetyt okulaarit esiin. Onneksi sain apua. Onneksi kytkin oli korjattavissa. Onneksi lapset eivät olleet kyydissä.

Seuraavana aamuna koulumatka keskeytyi lapsen vatsatautiin. Siivous-pyykkäys-aikataulutus-entäs-ne-työt -rumbaa... aaaaarrrrggghh! Onneksi kesti vain pari päivää. Onneksi suostui juomaan. Onneksi on puhelin ja netti.

Autoa hakiessa todettiin että nyt hirttää käsijarru kiinni. Ja ikkunat avautuvat itsekseen. Teki mieli palata autottomaksi. Miksi, oi miksi aina Minä?! Onneksi.... onneksi huumorintajuni on niin kieroutunutta että epätoivon iskiessä tulee ensin nauru. Ehkä hieman hysteerissävytteinen, mutta nauru se on sekin.

Nämä ovat niin pieniä asioita. Verrattuna siihen, että maataan sairaalassa, ajetaan kolari tai tapellaan uupumusta vastaan. Niin pieniä. Ja silti varaan oikeuden suuttua myös näistä. Vajota hetkeksi lapseksi taas ja huutaa maailmalle yleisesti, miten epäreilua on että ainaainaainaminäääääää. Se helpottaa. Sitä kautta voi sukeltaa pinnalle ja nauraa. Itselleen, maailmalle. Ja ennen kaikkea ihmeellisen kamalan ihanalle elämälle.