Kehukerho

Sain eilen loistavan idean. Moniammatillinen kehukerho.

Olin muutaman viikon istunut tuntitolkulla palavereissa, joissa moniammatillinen työryhmä ja äiti etsivät yhdessä ratkaisuja lukuisiin haasteisiin. Olin eräässä tällaisessa istunnossa valmiiksi niin väsynyt, että myöhästyin hiukan (väärä paikka, oikea aika) enkä muistanut mihin asti vammaistuki on myönnetty (oikea muistikuva ajasta, väärä lapsi). Kahden ja puolen tunnin aikana pyyhin maskarat poskilta kolmesti.

Mikä näissä keskusteluissa muka on niin rankkaa että pitää romahdella kesken?

Kun muut puhuvat oppilaasta, asiakkaasta ja "näistä kavereista", minä puhun lapsestani. Kun muut ottavat ammatillisen roolin, on minun tärkeää olla minä, äiti, nainen, arjen pyörittäjä. Kun muut lähtevät takaisin toimistolle tai omaan kotiinsa, menen minä omaani. Siihen kotiin ja siihen perheeseen, jonka tilanteesta on juuri tunteja puhuttu haasteena (lue: ongelmana).

Se näissä on.

Takaisin siihen ideaan.

Mitä jos. Mitä jos siitä palaverista käytettäisiin aina viimeinen viisitoista minuuttia vahvuuksien kertaamiseen. Siihen, mikä näissä lapsissa ja näissä vanhemmissa on ihmeellisen hienoa, mitä he osaavat, millaisia vastuksia ovat voittaneet. Puhuttaisiin siitäkin mitä nämä ammattilaiset osaavat. Mitä he voivat tehdä, millaisia - aivan tämän kyseisen kaltaisista lähtökohdista alkaneita - menestystarinoita ovat kuulleet. Miten vahva usko heillä on omaan ja toistensa ammattitaitoon.


Jos lopuksi vielä kukin (tai edes joku) tietäisi mitä on päätetty vai onko päätetty mitään.

Sellaiselle palaverille olisi oikeasti tarvettakin.