Nyt on aika toiveikas olo. Pelottavan toiveikas.
Eilen oli hyvä päivä. Palaveerasimme sosiaalityöntekijöiden kanssa. Vaikka paikkakunnalle ei ole maagisesti syntynyt uutta pientä ja asiantuntevaa autismiosaamisyksikköä, niin nämä olemassa olevat ammattilaiset tuntuvat oikeasti tekevän parhaansa.
Tukiperhettä etsitään. Ehkä epätoivoisesti, mutta etsitään kuitenkin.
Laitoksesta voidaan jalkautua kotiin ja kouluun - näin on luvattu nyt toistamiseen.
Lyhytaikaista avustajapalvelua voisi hakea ensi vuodelle lisää - myös pikkuveljelle.
Henkilökohtaista apua voi ja kannattaa hakea. Tarvitaan vain ammattilaisten lausunto siitä, että poika kykenee ilmaisemaan oman tahtonsa. Ja tänään poliklinikkakäynnillä ainakin puheterapeutti oli vahvasti sitä mieltä, ettei tästä asiasta ole epäilystäkään! Lääkärikään ei pistänyt vastaan.
Kirsikaksi kakun päälle toimintaterapeutti soitti ja sanoi aloittavansa jo joulukuussa koti- ja koulukäynnillä.
Oikeasti odotan innolla kotiin tulevia papereita näistä palavereista ja arvioista. Mitä siitä, että meni vuosi mustaa loputonta tunnelia. Mitä siitä, että laitosjakson ajatteleminen sai sisuskalut kääntymään nurin. Minulla on taas toivo. Ja siksi lapsellanikin on.
Kotimatkalla takapenkiltä kuului laulua... tip tap tip tap tipetipe tip tap.
Joulu alkoi jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti