Mielikuvitulapseni olivat äikänopen ja insinöörin akateemisia vesoja. Alakoulussa ne oppivat lukemaan ja laskemaan ja saivat kavereita ja viittasivat tunnilla. Päämäärä joka vuosi saavutettuina kirkaina numeroina paperilla. Turvallisesti normissa pysytteleviä normilapsia. Reppu täynnä valmista luonnonresurssia.
Elämän ihme teki minulle palveluksen ja antoi uudet normit.
Numeroiden sijaan toivon, että alkavana lukuvuonna meillä:
- saadaan käydä koulua
- ei mene rikki yksikään ihminen tai tavara
- ei raivota ja riehuta
- ei karata koulusta tai koulumatkalta omille teille
- ruokailut sujuvat
- ei (ainakaan liian usein) itketä ja mietitä miksi kiusataan ja mikä on kiusaamista
Nämä saa puolestani kirjata sen henkilökohtaisen oppimissuunnitelman kärkeen. Saa sinne laittaa laskemista ja lukemistakin.
Koska kyllä minä Tiedän.
Tiedän miten haastava oli koko kevät, miten monta puhelua ja itkua väännettiin, miten alkoi aikuistakin jo pelottaa. Kun kysymykseksi ei enää riitä miten pärjää lapsi. Kun kyse on siitä Miten Ihmeessä pärjää opettaja ja avustaja? Ne aikuiset siinä luokassa, josta viedään ammattilaisia ja käsiä pois. Ne, joilla on vastuu ja velvollisuus paikata se että kaupunki säästää. Kun oppiminen ja opettaminen, kasvatus ja kasvu vaihtuu vanhemman ihmetykseen:
Miten te ihmiset siellä jaksatte?!
Että jos te siellä koulussa vaan jotenkin nyt pärjäätte, jos seuraavan loman nurkalla on syytä lapsella hymyyn. Jos vaan jotenkin. Kiitos jo etukäteen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti