Harjoitan nykyään sukupuolitietoista kasvatusta. Neutraalia se tosin on siinä mielessä, että saadaan tykätä mistä väristä vaan ja on täällä yhtä lailla draamakuningattaria kuin -kuninkaitakin. Meillä sukupuolitietoisuus on kuitenkin enemmän pakko kuin vakaumus.
Nuorimmainen on kehitysvaiheessa, jossa tytöt on periaatteessa vähän Yäk, mutta kiinnostava outous elämässä. Pääsen keskustelemaan monenlaisista asioista. Keskustelu kulkee tasolla:
- Äiti tiedätkö mitä naiset ja miehet voi leikkiä yhdessä?
- No mitä?!?
-Tyynysotaa!
Esikoinen on jo heittäytynyt täysillä viettiensä vieräväksi. Ja kun sanon täysillä, tarkoitan vailla estoja. Kuten ainakin tuntemuksensa potenssiin sata kokeva , teini-ikään rysähtävä ihmistaimi, jolla on valmiiksi aistitiedon käsittelyn ongelmia.
Voin kertoa että tässä kahden mieheksi kasvavan välissä on äärimmäisen mielenkiintoista olla talon ainoa nainen. Ulkona on kolmisenkymmentä lämpöastetta, sisällä vähintäänkin saman verran ja kaikille paras ratkaisu olisi silti valita burka-tyyppinen asukokonaisuus. Saan käyttää rannalla uima-asua, mutta äärimmäisen epäilevien katseiden kohteena: Toisaalla itsetuntoa nostattava "yäk" ja toisaalla yhtäkkinen halipula... siinä oppii äkkiä neutraalimpikin aikuinen sukupuolitietoiseksi.
En ole lopettanut haleja enkä silityksiä. Vaihdan joskus poskisuukon. Olen kuitenkin lopettanut edellä mainittujen ajattelemattoman viljelemisen. Koska Minä olen se, joka joutuu opettamaan ja yhä uudelleen kertaamaan maailmassa liikkuvien kehojen rajoja. Eikä Lapseni opi tätä samojen lainalaisuuksien mukaan kuin muut kasvavat nuoret. Ei hänellä ole myötäsyntyistä häveliäisyyttä tai kaveriporukan hylkäystä tai hyväksyntää tukenaan. Hän kasvaa halun, toiveen, kiukun ja masennuksen vuoristoradalla ilman keinoa kommunikoida ja jakaa asioita. Miten sellaista kestää?
Tänä kesänä käytän silti välillä myös lyhyttä hametta. Jotta se sitten myöhemmin olisi minulle ja kaikille muillekin naisille mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti