12.8.2014

Bonuksenmetsästäjät

Kun itse tutustuu migreenikohtauksen kourissa keittiönlattian laatoitukseen ja lapsonen availee samaan aikaan parvekelasitusta kovalla kädellä, on oikeasti hienoa löytää puhelimesta muitakin numeroita kuin 112. Sormin laskettavissa eivät ole ne kerrat kun pappa, mummo, täti tai ystävä on pelastanut päivän. Lähiverkostoa ei voi ostaa. Se on onni saada tai löytää. Jos on onnea.


Meillä on käynyt vuosien varrella myös monenlaisia palkattuja avustajia ja hoitajia. Heidän avullaan on onnistuttu hoitamaan työviikonloppu, käyty lenkillä tai vietetty aikaa pikkusisaruksen kanssa elokuvissa. Palkan näille hoitajille on maksanut kaupunki joko omaishoidon tuen tai lyhytaikaisen avustajapalvelun kautta. Hienoa että on maksanut. Kaikkialla ja kaikille ei maksa. Ja silti. On hoitajia ja on hoitajia. Ne, jotka ottavat palkakseen vastaan vain rahan, erottuvat niistä, jotka saavat irti bonuksen. Tekemisen ja kohtaamisen ilon. Osaamisen onnen. 

Kun pojat olivat 2- ja 4-vuotiaita otin ensimmäistä kertaa lapsille hoitajan, jotta me vanhemmat pääsisimme viettämään kahdenkeskistä aikaa. Meistä oli hyvää vauhtia tulossa kaksi toisiaan syyttelevää työntekijää alleen totaalisesti kusevassa perheprojektissa ja tarvitsimme epätoivoisesti sekä unta että toisiamme. Valitettavasti nimenomaan tässä järjestyksessä.

Ajatus vieraasta ihmisestä kotona tuntui helpommalta kuin lasten vieminen outoon tilapäishoitopaikkaan. Kävi kuitenkin niin, että lähdettyämme hoitaja sairastui. Häntä tuli tuuraamaan täti, jota tuli tuuraamaan kolmas täti. Viestiketju katkesi. Ulkona ei käyty kun ei ollut tietoa rattaista, pikkusisaren kädessä oli esikoisen puremajälkiä kaksin kappalein ja makuuhuoneen taulut olivat tippuneet seinältä - noin esimerkiksi. Summa summarum: en ole sen jälkeen ollut yötä poissa ilman ennestään tuttua hoitajaa.

Kun poikien entinen kouluavustaja perusti mm. lastenhoitopalvelua tarjoavan firman, kokeilin sitä heti.

Ei ole kahvikupin äärellä istuvia leipäpappeja. On asiansa osaavia, innostuneita ja vastuullisia ihmisiä. Ei ole puremajälkiä. On kikatuskohtauksia ja kysymyksiä milloin se tulee uudestaan. Ei ole seinältä tippuneita tauluja. On pestyjä lautasia, joilta on syöty lempiruokaa. Ei ole ovella äidille mutistuja heippoja. On kirjallinen selonteko ruokailuista, kirjastokäynneistä, uimaretkestä. On numero mihin soittaa jos on kysyttävää. On ihmisen allekirjoitus. Semmoisen ihmisen, joka sanoo lapselle silmiin katsoen "olipa kiva olla sun kanssa".

Semmoinen jonka silmistä näkee, että tuo on osannut kerätä sen bonuksen.


p.s. jos joku haluaa kokeilla, niin semmoisten bonuksenmetsästäjien kotipesä löytyy täältä:
www.apupeippo.fi/



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti