Minua pyydettiin kirjoittamaan väsymyksestä. Sellaisesta joka hiipii hitaasti puuroksi aivoihin ja lyijyksi jäseniin. Unenpuutteesta vuosien takaa ja miten se sitten muuttaa muotoaan. Että miten voi olla niin väsynyt ettei jaksa pestä tukkaa vaikka on nukkunut juuri kymmenen tunnin yöunet. Siitä väsymisestä, joka ei enää välitä. Mistään.
Sain nukkua, mutta olen väsynyt. Väsynyt odottamaan suunniteltua palaveria, ehkä joulukuuksi luvattua lääkäriaikaa. Väsynyt keksimään seuraavaa ehdotusta sille että mitäs nyt. Mitäs tehtäisiin kun tämä ei toimi. Mitäs nyt kun tämä ei riitä. Mitäs nyt.
Väsymys. Kamala kipeä pelottava putoaminen lamaannuksen tuolle puolen. Ei-unenpuute-väsymys pakottaa lakkaamaan odottamasta.
Odottamasta, että tulee hyvä päivä, että ilo kuplii esiin ja vie mukaansa. Että me selvisimme. Että huomaan olevani ihan hyvä, riittävä, riittävän onnellinen. Siunattu väsymys. Siunattu, koska se pakottaa hyväksymään että tähän minä riitin. Tänne asti. Ei tarpeeksi, mutta ihan hyvin. Ainoa ja tärkein viesti. Minulta minulle. Ja sinullekin.
Ei tarvitse riittää.
Ole väsynyt.
Sano. Ei.