Kun tapahtuu, tapahtuu kerralla. Välillä tuntuu, että on jämähtänyt johonkin maagiseen noitaympyrään, josta ulospääsyyn tarvitaan muutakin kuin positiivista ajattelua. Tällä kertaa olen onnistunut yhdistämään vatvomisen ja ruusunpunaiset lasit toimivaksi kokonaisuudeksi. Kas näin:
Auto juuttui mäkeen. Kytkin sanoi sopimuksensa irti.
Kiroilin ja potkin rengasta. Sitten soitin luotetulle autolääkärille paniikkipuhelun ja kaivoin ne sävytetyt okulaarit esiin. Onneksi sain apua. Onneksi kytkin oli korjattavissa. Onneksi lapset eivät olleet kyydissä.
Seuraavana aamuna koulumatka keskeytyi lapsen vatsatautiin. Siivous-pyykkäys-aikataulutus-entäs-ne-työt -rumbaa... aaaaarrrrggghh! Onneksi kesti vain pari päivää. Onneksi suostui juomaan. Onneksi on puhelin ja netti.
Autoa hakiessa todettiin että nyt hirttää käsijarru kiinni. Ja ikkunat avautuvat itsekseen. Teki mieli palata autottomaksi. Miksi, oi miksi aina Minä?! Onneksi.... onneksi huumorintajuni on niin kieroutunutta että epätoivon iskiessä tulee ensin nauru. Ehkä hieman hysteerissävytteinen, mutta nauru se on sekin.
Nämä ovat niin pieniä asioita. Verrattuna siihen, että maataan sairaalassa, ajetaan kolari tai tapellaan uupumusta vastaan. Niin pieniä. Ja silti varaan oikeuden suuttua myös näistä. Vajota hetkeksi lapseksi taas ja huutaa maailmalle yleisesti, miten epäreilua on että ainaainaainaminäääääää. Se helpottaa. Sitä kautta voi sukeltaa pinnalle ja nauraa. Itselleen, maailmalle. Ja ennen kaikkea ihmeellisen kamalan ihanalle elämälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti