Tuli keksi ihmisen
nuotiopiiriksi, varjojen leikiksi
tarinoiksi,
Lauloi:
elä valo
läpi pimeän.
En ole yksin. On ollut muiden kantamia aamuja, päiviä, iltoja, öitäkin.
Lasten Pappa tulee aamukuudelta koska työt pitää hoitaa ja junaan on mentävä. Piirrettyjen turvin istun keittiössä vaikka olisi jo kiire. Kahvimuki lämmittää kättä. Hän selaa lehteä rauhallisesti, hiukan aamu-unisena. Ajattelen auringon lämmittämää kalliota.
Maa jalkojen alla. Ilo. Ihminen.
Mikään ei muutu ja kaikki muuttuu.
Olen ehkä neljän tai viiden. On kesäyö. Kymmenisen serkkua nukkuu pitkin poikin mökin lattioita. Olen unettomuudessani yksin. Kurkistan tupaan. Pöydän piirittäneiden aikuisten lasit kilisevät ja savu nousee ja leijailee heidän taikapiirissään kuin maaginen sumu. Ovi on raollaan ja minun pitäisi jo nukkua. Työnnän rakoa isommaksi ja jään kiinni verekseltään. Isä ja äiti komentavat nukkumaan, mutta palaan ovelle yhä uudelleen.
Silloin joku nousee ja sieppaa minua kädestä. ”Me käydään kattomassa tossa rappusilla yöperhosia”.
Muistan ison miehen. Hän on niin iso ja vahva, että jaksaa nostaa minut suorille käsille ja niin hän tekeekin. Ulkovalon lähellä lepattaa perhosia. Kun valo sammuu ne lähtevät, mutta kun lamppu sytytetään ei tarvitse juuri odottaa. Ne palaavat kiertämään kuistia. ”Sinä olet likka tommonen yöperhonen. Valo houkuttaa niitä. Päivisin ne nukkuu ja yöllä hakee valoa, eikä osaa olla pois sen luota. Ne vaikka polttaa ittensä, kun lentää tolleen suoraan kuumaan lamppuun. Mutta joku siinä vaan on. Ei ne osaa nukkua tai olla pimeessä.”
Laskeudun kylmälle betoniportaalle. Nyt pitää mennä nukkumaan.
-Jätetään valo palamaan.
-Jos menet nukkumaan.
-Varmastiko?
-Varmasti.
Herään. Aamu ei ole ehtinyt pitkälle.
Lampun sydän hehkuu hiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti