Keltaista ääntä

Mikä näissä standardiaivoissa on niin ihmeellisen hienoa? Eivät ne ole edes keksineet, miten kohdata eri tavalla järjestäytyneitä eliömuotoja. Joskus yrittäessäni saada kiinni siitä, millä logiikalla tavaroita on heitettävä kolmannen kerroksen ikkunasta, tuntui kuin olisi yrittänyt ymmärtää marsilaista. Ei yhteistä kieltä, ei mitään seurattavissa olevaa käytöskuviota, ei agressiota, ei naurua, ei mitään mihin tarttua.

Aivoni eivät suostu pääsemään yli ”miksilopetaheti”-vaiheesta. Nämä normatiiviset normintäyttävät hyväksytyt aivoni eivät ymmärrä edes tätä: katoava esine on ihme, se on taikuutta. Nyt se on kädessä ja nyt se on poissa ja ilman mitään näkyvää syytä se putoaa alas eikä ylös tai joskus se leijuu sivuun. Ja jokin putoaa ääneti ja toinen värähtelee mennessään ja kuullostaa keltaiselta. Keltainen on rakkausväri ja se loistaa
pianojuoksutuksena koko skaalan alhaalta ylös asti. Jos voi saada keltaisen, ei mikään voita sitä ja siksi on Pakko pudottaa. Sillä koskaan ei tiedä, millaisesta esineestä tulee Se Keltainen.

Me hukkaamme niin paljon ihmisissä, joita emme osaa moukaroida itsemme kuviksi. Annamme heille tarkoituksen elämässämme, mutta pidämme tarkasti huolen siitä, ettei heillä ole mahdollisuuksia löytää meille ja maailmalleen omannäköistään tarkoitusta. Kielen avulla me sidomme heidät erityisiksi, vammaisiksi, sairaiksi, potilaiksi, asiakkaiksi, asukkaiksi.

Hänellä on nimi. Jos tutustutte, saat oikeuden käyttää sitä kertomalla omasi.