Olin eilen kahvilla virtuaali-ihmisen kanssa. Sellaisen, jonka kanssa on juteltu ehkä korkeintaan puhelimessa. Ääni on tuttu, mutta kasvot facebookin virrassa yhdet monista. Tiedät hänen tykänneen ja tökänneen siellä missä sinäkin, mutta et tunne sävyjä, eleitä ja niitä pieniä ilmeitä, jotka kavaltavat meidät toisillemme. Kannatti. Syntyi jotakin, mitä voisi varovasti kutsua perinteiseksi ystävyydeksi. Ainakin sellaisen aluksi.
Uusille reaalimaailman ystäville ei ole ollut ehkä tilaa tulla. Jostain syystä on helpompi löytää muutama tunti aikaa ruudun ääressä istumiseen kuin tapaamiseen. Olen myös suhtautunut asiaan melko ryppyotsaisesti. Tunnen velvollisuutta olla hyvä ystävä, ja huono omatunto kalvaa liian vähästä näkemisestä ja kaiken muun kiireellisyydestä suhteessa ystävyyden vaalimiseen.
Uuden kohtaamisen myötä tajusin, ettei se kannata. Ihmiset tulevat ja menevät. Sietävät epätäydellisyytesi tai ovat sietämättä. Ystävyyteen ei kannata takertua, vaan siitä pitää iloita ja hetkeksi humaltua. Jokainen on lahja jollekin ja jokainen hetki naurua, ymmärrystä ja yhteenkuuluvuutta on kiitoksensa ansainnut.
Kiitos kahviseurasta.
Olit ilo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti