Pojat ja tytöt

Harjoitan nykyään sukupuolitietoista kasvatusta. Neutraalia se tosin on siinä mielessä, että saadaan tykätä mistä väristä vaan ja on täällä yhtä lailla draamakuningattaria kuin -kuninkaitakin. Meillä sukupuolitietoisuus on kuitenkin enemmän pakko kuin vakaumus.

Nuorimmainen on kehitysvaiheessa, jossa tytöt on periaatteessa vähän Yäk, mutta kiinnostava outous elämässä. Pääsen keskustelemaan monenlaisista asioista. Keskustelu kulkee tasolla:
- Äiti tiedätkö mitä naiset ja miehet voi leikkiä yhdessä?
- No mitä?!?
-Tyynysotaa!

Esikoinen on jo heittäytynyt täysillä viettiensä vieräväksi. Ja kun sanon täysillä, tarkoitan vailla estoja. Kuten ainakin tuntemuksensa potenssiin sata kokeva , teini-ikään rysähtävä  ihmistaimi, jolla on valmiiksi aistitiedon käsittelyn ongelmia.

Voin kertoa että tässä kahden mieheksi kasvavan välissä on äärimmäisen mielenkiintoista olla talon ainoa nainen. Ulkona on kolmisenkymmentä lämpöastetta, sisällä vähintäänkin saman verran ja kaikille paras ratkaisu olisi silti valita  burka-tyyppinen asukokonaisuus. Saan käyttää rannalla uima-asua, mutta äärimmäisen epäilevien katseiden kohteena: Toisaalla itsetuntoa nostattava "yäk" ja toisaalla yhtäkkinen halipula... siinä oppii äkkiä neutraalimpikin aikuinen sukupuolitietoiseksi.

En ole lopettanut haleja enkä silityksiä. Vaihdan joskus poskisuukon. Olen kuitenkin lopettanut edellä mainittujen ajattelemattoman viljelemisen. Koska Minä olen se, joka joutuu opettamaan ja yhä uudelleen kertaamaan maailmassa liikkuvien kehojen rajoja. Eikä Lapseni opi tätä samojen lainalaisuuksien mukaan kuin muut kasvavat nuoret. Ei hänellä ole myötäsyntyistä häveliäisyyttä tai kaveriporukan hylkäystä tai hyväksyntää tukenaan. Hän kasvaa halun, toiveen, kiukun ja masennuksen vuoristoradalla ilman keinoa kommunikoida ja jakaa asioita. Miten sellaista kestää?

Tänä kesänä käytän silti välillä myös lyhyttä hametta. Jotta se sitten myöhemmin olisi minulle ja kaikille muillekin naisille mahdollista.

Suuret odotukset

Parturin tuolissa paikallaan ja ohjeiden mukaan katse napaan, kun on niskavillojen vuoro. Kun homma lähenee loppuaan hän katsoo peiliin ja toteaa oma-aloitteisesti "kelpaa"! Ensimmäistä kertaa en itse ajele heiluvaa päätä mahdollisimman lyhyeksi mahdollisimman nopeasti. Siihen meni melkein 12 vuotta.

Uusi i-pad. Valitsen videoita ja pelejä Tuomas Veturista Katti Matikaiseen. Hän oppii nopeasti itsekin. Kohta huoneistossa kaikuu Robin ja skootteri-ajon tunnusmusiikki.
Dvd-hyllystä hän valitsee Krokotiili Genan ja Puuha Peten.

Käyn vessassa vaikka tuntuu että nyt ei ehkä ole hyvä hetki. Löydän uunista pellillisen paistumaan laitettuja nugetteja.
Kananmunat on rikottu lattialle. Koko rasia.

Hän heiluu ikäkausien välillä päivästä, tunnista, hetkestä toiseen. Minä en pysy mukana. Haluaisin tietää etsinkö vaatekaupassa miesten osastolta kivaa eläinkuosia vai merkkilogoa. Mitä voin odottaa ja olettaa? Voinko mitään?

Oikeampi kysymys: Miksi pitäisi?

Meillä kasvaa ihmisiä

Että voi ikävöidä lapsiaan! Kun on väsynyt keräämään sirpaleita, huolehtimaan ja nukkumaan koiranunta, kun haluaisi vain olla pari vuorokautta putkeen, silloin ne rakkaimmat on valmis myymään lähikirppiksellä mukavimman oloiselle. Ja kun on tilaisuus nukkua, kun ensimmäinen järkevä kokonainen keskeyttämätön ajatus on ehtinyt pääkopassa syttyä.... se onkin tunne, että niitä omia riiviöitä on ikävä!
Kyllä ei ole äitinä olo helppoa.

Levänneenä on helppo huomata, mistä tässä väsymisen kamaluudessa on kyse! Kun me olemme yhdessä, pitäisi olla siinä missä on. Kokonaan. Koska mitä enemmän minä yritän "tehdä tässä samalla" nämä puhelut-tiskit-suunnitelmathuomiseksi, sitä vähemmän minä teen mitään sille mille itse asiassa voisin tehdä...

Tutustua näihin tässä ja nyt meillä kasvaviin, ihmeellisiin ihmisiin.

Rakkain terveisin Lomamörkö

Sitä ollaan lomalla. Ei töitä ja lapsetkin poissa. Nyt pitää osata levätä ja kerätä voimia. Tiedättehän.... rutiinit unohdetaan, nukutaan, luetaan, nähdään aikuisia ihmisiä ilman ammattinimikkeitä, liikutaan milloin ja minne jalat kantaa tai rahapussi antaa jne.

Viikossa minä juuri ja juuri hellitän hieman ohjaksista, juuri sen verran että maanantaina en muista mistä ja mihin aikaan ne lapset pitikään hakea. Joka kerta olen herännyt loman jälkeiseen aamuun tuskaisen tietoisena siitä, että olisin voinut liikkua, lukea ja nukkua enemmän. Edes soittaa jolle kulle niistä harvoista jotka vielä muistavat minut etunimeltä eivätkä vain jonkun äitinä. Pitäisi ottaa aina jotenkin enemmän irti "omasta ajasta" ja tehdä kaikki ne sitkut ja mutkut joiden taakse piiloudutaan arjen ohituskaistoilla. Ei mikään ihme, ettei tällä stressitasolla varustettu lomamörkö tunne oloaan energiseksi ryömiessään takaisin ihmisten ilmoille!

Tällä kertaa minulla on suunnitelma mörköilyn varalle: ei suunnitelmaa! Tadaa!

Kiilaan itseni kesämatkustelevan Ihanan kylkeen ja opettelen olemaan oman elämäni turisti. Edes hetken :-)

Lainasanoja

Sanat ovat aina olleet minulle tärkeitä. Niinpä pieni maailmani järisi perustuksiltaan kun lapseni yhtäkkiä kieltäytyi jakamasta omiaan kanssani.

Kun esikoinen oli noin 3-4 vuotias etsin hänelle itsepäisesti sanoja suuhun. Niitä 2-vuotiaana kadonneita, jo olleita kukkia, keinua, tuttia, isiä. Minulla oli niitä ikävä, enkä tiennyt miten muuten ymmärtää katseensa pois kääntävää, käsittämättömiä kiljuvaa poikaani.

PRT (pivotal response training) on metodi, jossa haetaan lapselle halua käyttää sanoja. Motivoidaan yhteiseen puhuttuun kieleen. Hommaa opeteltiin niin, että kiikkumiseen hulluna oleva istui keinussa, aikuisihminen antoi vauhtia. Vauhtia antaessaan kiikuttaja toisti ensin sanan "vauhtia" ja sitten tönäisi kiikun liikkeeseen. Pysäytys ja toisto. Montamontamonta kertaa. Tämä oli mallitusta. Sitten siirryttiin vaiheeseen, jossa sanaa "vauhti" ei seurannutkaan suoraa toimintaa, vaan kiikuttaja pysähtyi katsomaan lasta ja odottamaan. Kiikun lentoa odottava lapsonen tuskastui hämmentävään muutokseen ja äännähti - kiikku lähti välittömästi liikkeeseen ja kiikuttaja toisti mallisanan "vauhtia". Sitten vaadittiin yhä enemmän, yhä tarkempia tavuja ja äänteitä, kunnes kiikkuja oli sisäistänyt, että liikettä sai aikaan taikasanalla "vauhtia".

Nyt, vuosien kuluttua, puistossa kaikuu korkealta ja kovaa "äitiannavauhtia". Mutta vain jos halu on kova ja vain jos päivä on niin hyvä, että sanat löytyvät. On myös sanoja, joita en ymmärrä ja tilanteita, joissa halua kuulla on, mutta ilmaista ei. Edelleen on turha kysyä miten koulupäivä meni, koska hittoako siihen vastaamisesta kostuu? Sanat vaativat ponnistelua, niiden etsimisen on syytä johtaa riittävään - ja välittömään - palkintoon.

Jälkeenpäin ajateltuna olen ymmärtänyt, että aivan samalla metodilla, samaan aikaan poikani kanssa, myös minulle on opetettu tuntematonta kieltä. Samoin kuin lapseni, olen sisäistänyt kaavan, vaikken täysin sisältöä. Sellaisilla Taikasanoilla kuin "oman toiminnan ohjauksen vaikeus", "motoriset heikkoudet" ja "sensomotorisen integraation häiriö" saa täytettyä vaadittuja papereita ja keskusteltua ammattilaisten kanssa.. Vaaditut paperit oikein täyttämällä ja oikeat sanat sanomalla saa lapselle vaikkapa terapiaa, avustajan tai pidennetyn oppivelvollisuuden.

Me osaamme jo toistaa oikeat äänteet. Vaikka meillä ei ole mitään käryä kaikista niistä vivahteista, joita mallisanoihin liittyy, me osaamme käyttää kaavaa niin, että tulos on toivottu. Ongelmaksi muodostuu, että tätä kaavaa on käytettävä niin usein ja niin monissa paikoissa. Koska sanoilla ON merkitystä.

Montako kertaa on toistettava sanoja "häiriö, vaikeus, heikkous", ennen kuin ne tarttuvat äitiin ja lapseen? Miten pitkään ennen kuin toisto tekee itsestään toden?

Jokaisella on oltava oikeus käyttää itsestään ja toisistaan omia sanojaan. Ei aina vain näitä lainattuja. Tarvitsemme omille sanoillemme kuulijoita ja toistajia. Me olemme "rakas", "sitkeä", "taitava" ja "fiksu".

Me olemme myös näitä. Melkein kokonaan ja vain näitä.

Rohkeuden apostoli

Minä pelkään kaikkea mikä on ja ei ole ja voisi olla. Olen pelännyt että minä olen, että me olemme, liian vähän tai liian paljon, liian hiljaa tai liian lujaa, liian viivan alla tai liikaa sen yli.


Minun lapseni sen sijaan keinui puistossa jo hyvin pienenä niin lujaa ja niin paljon ja niin riemukkaasti että se oli puhdasta uhkarohkeutta. Poikani ei ole koskaan pelännyt kuin koiria ja kissoja ja ihmisenlapsen itkua.
Lapseni opettaa minua suhtautumaan pelkooni antaumuksella. Sukeltamaan siihen samoin kuin hän omaansa. Tuntemaan itkuun asti, pakenemaan ja sitten kurkkimaan nurkan takaa joko se meni. Että voisin, että me voisimme, syöksyä päin ja ohi ja läpi. Pelon toiselle puolelle. Kaaokseen, joka onkin järjestystä sen jalostetuimmassa muodossa.

Aika hyvä pedagogi, hän josta sanovat ettei se osaa edes puhua.

Painetta

Esimurkkuni sai maksusitoumuksen elikkäs virallisen lupauksen, että teetetään hälle painepaita. Tarkoitus on helpottaa myrskyävää mieltä aistien aliherkkyyttä kompensoimalla eli pukeutumalla niin että tuntuu. Myönnän kyllä etten ole aivan varma miten tämän pitäisi toimia, mutta lähes kaikkea olen valmis kokeilemaan.

Paita teetetään mittatilauksena firmassa, joka tuottaa vastaavia vermeitä myös esim. urheilijoille ja nyt kun näin esitteet niin MÄKIN HALUUN! Keksin heti, millaisiin tilanteisiin muu perhe voisi pukeutua rauhoittaviin ja kehoa eli omaa olemista rajaaviin vermeisiin:

- Kauppareissut.
Joku mulkoilee, joku kommentoi kovaan ääneen, joku on jopa tullut huutamaan lapselle joka ei "osaa käyttäytyä". Huoltaja ja sisarus voisivat hyötyä häpeähaarniskasta tai edes puolustusmekanismit rauhalliseen selittämiseen rajaavasta piposta. Kerran huusin keski-ikäiselle miehelle takaisin kurkku suorana. Lause: "etkö saa kotona vai mikä kiristää" ei lukeudu väittelytaitojeni helmiin. Vaikka siinä hetkessä kyllä helpotti ja toimi.

- Kyläily.
Ei ole harvinaista, että vaellan kahvikuppi kädessä ympäri huoneistoa tai nojailen lastenhuoneen ovenkarmiin. Kerran istuin keittiöön muiden aikuisten kanssa. Kutsujen emäntä soitti perään, että hänen lapsensa astmalääkkeet löytyivät sängyn alta. Tai siis purkki löytyi. Lääkkeet löytyivät esikoisen verenkierrosta. Jonkinlainen antistressaava ja hereillä pitävä hikinauha äidille?

- Kotoilu.
Olohuoneen ikkunalasin läpi lensi posliinilautanen.
Naapurit kirjoittivat ilmoitustaululle lappuja koska meillä paiskottiin ovia.
Mikrosta katkaistiin johto kun sähköpistoke oli seinässä kiinni - sähköisku, pelästys ja kellarista asti sulake p*skana eli sähköt poikki.
Lapsi-eli-on-se-jo-nuori karkasi ulos, mutta kääntyi roskikselta ja palasi takaisin... alasti.
Kun esimulkkua ituttaa se karkaa päälle - melkein kenen tahansa lähinnä olevan päälle.
Noin muutaman mainitakseni....
haluan pelon-tappavan kypärän ja rakastamisen kykyä lisäävän rintapanssarin.

Että jos se painepaita toimii, niin näitä seuraavaksi.

Rakastamisen vaikeudesta

Tätä en pysty väistämään. Syvälle epätoivon hetkiin sukeltaessani kannan sen mukanani ja löydän yhä uudestaan. Lapsen unisesta nyrkistä, sisaren naurusta, ikävästä, suudelmasta, kohtaamisesta, elokuun illasta. Kauppalistaan piirretty hymiö, tikun raapaisu kun kynttilä syttyy, pyyhitty kyynel, puhelimeen kuiskattu ”tule”, luotettu salaisuus, kun jää ei murrukaan ja auto väistää. Kun kadonnut löytyy ja huomaat etsijän olleen hukassa enemmän.

Sisäänpäin itketty juoksee puroina pitkin selkäpiitä. Siihenkin olen niin rakastunut etten osaa irrottaa. Ei rakkaus ole onni ja autuus. Vaan kipu ja kadotus. Pelko, jota ei voiteta vaan jota päin syöksyn kauhusta jäykkänä ajattelematta. Ajattelemattomasti. Rakkaus on avattu nyrkki, lapsen unissaan kiinni tarraama.

Kaiken voi saada. Kaiken saa. 

Eikä puhdas onni ole kaikki.

***

Ei minun tarvitse sinua muistaa.

Kävelet salaisimmissa huoneissani

kuin olisit siellä aina asunut.

Haluaisin kyllä pyytää että jäisit,

mutta sanon vain:

olet tervetullut.

Sanon:

En piilota avaimia,

olet murtanut lukot

joihin ne sopisivat.

Mene ja tule niin kuin haluat.

Jos jään sinusta autioksi

sammutat valon mennessäsi

pyytämättäkin.

Ei minun tarvitse

sinua muistaa.

Huoneissani

ovat vielä jälkesi.

Ja niin,

ehdoitta;

minä sinua

muistamattani hengitän.

***

Tänä viikonloppuna on kummipoikani isän, ystäväni aviomiehen hautajaiset. 

Lasken elävän itsekkyydellä rakkaani yhteen ja kuuntelen miten maailma hengittää vielä. Ei uskoisi.

Valoa yöperhosille

Tuli keksi ihmisen

nuotiopiiriksi, varjojen leikiksi

tarinoiksi,

Lauloi:

elä valo

läpi pimeän.

 ***

En ole yksin. On ollut muiden kantamia aamuja, päiviä, iltoja, öitäkin. 

Lasten Pappa tulee aamukuudelta koska työt pitää hoitaa ja junaan on mentävä. Piirrettyjen turvin istun keittiössä vaikka olisi jo kiire. Kahvimuki lämmittää kättä. Hän selaa lehteä rauhallisesti, hiukan  aamu-unisena. Ajattelen auringon lämmittämää kalliota.

Maa jalkojen alla. Ilo. Ihminen.

Mikään ei muutu ja kaikki muuttuu.

Olen ehkä neljän tai viiden. On kesäyö. Kymmenisen serkkua nukkuu pitkin poikin mökin lattioita. Olen unettomuudessani yksin. Kurkistan tupaan. Pöydän piirittäneiden aikuisten lasit kilisevät ja savu nousee ja leijailee heidän taikapiirissään kuin maaginen sumu. Ovi on raollaan ja minun pitäisi jo nukkua. Työnnän rakoa isommaksi ja jään kiinni verekseltään. Isä ja äiti komentavat nukkumaan, mutta palaan ovelle yhä uudelleen.

Silloin joku nousee ja sieppaa minua kädestä. ”Me käydään kattomassa tossa rappusilla yöperhosia”.

Muistan ison miehen. Hän on niin iso ja vahva, että jaksaa nostaa minut suorille käsille ja niin hän tekeekin. Ulkovalon lähellä lepattaa perhosia. Kun valo sammuu ne lähtevät, mutta kun lamppu sytytetään ei tarvitse juuri odottaa. Ne palaavat kiertämään kuistia. ”Sinä olet likka tommonen yöperhonen. Valo houkuttaa niitä. Päivisin ne nukkuu ja yöllä hakee valoa, eikä osaa olla pois sen luota. Ne vaikka polttaa ittensä, kun lentää tolleen suoraan kuumaan lamppuun. Mutta joku siinä vaan on. Ei ne osaa nukkua tai olla pimeessä.”

Laskeudun kylmälle betoniportaalle. Nyt pitää mennä nukkumaan.

-Jätetään valo palamaan.

-Jos menet nukkumaan.

-Varmastiko?

-Varmasti.

Herään. Aamu ei ole ehtinyt pitkälle. 

Lampun sydän hehkuu hiljaa.

Keltaista ääntä

Mikä näissä standardiaivoissa on niin ihmeellisen hienoa? Eivät ne ole edes keksineet, miten kohdata eri tavalla järjestäytyneitä eliömuotoja. Joskus yrittäessäni saada kiinni siitä, millä logiikalla tavaroita on heitettävä kolmannen kerroksen ikkunasta, tuntui kuin olisi yrittänyt ymmärtää marsilaista. Ei yhteistä kieltä, ei mitään seurattavissa olevaa käytöskuviota, ei agressiota, ei naurua, ei mitään mihin tarttua.

Aivoni eivät suostu pääsemään yli ”miksilopetaheti”-vaiheesta. Nämä normatiiviset normintäyttävät hyväksytyt aivoni eivät ymmärrä edes tätä: katoava esine on ihme, se on taikuutta. Nyt se on kädessä ja nyt se on poissa ja ilman mitään näkyvää syytä se putoaa alas eikä ylös tai joskus se leijuu sivuun. Ja jokin putoaa ääneti ja toinen värähtelee mennessään ja kuullostaa keltaiselta. Keltainen on rakkausväri ja se loistaa
pianojuoksutuksena koko skaalan alhaalta ylös asti. Jos voi saada keltaisen, ei mikään voita sitä ja siksi on Pakko pudottaa. Sillä koskaan ei tiedä, millaisesta esineestä tulee Se Keltainen.

Me hukkaamme niin paljon ihmisissä, joita emme osaa moukaroida itsemme kuviksi. Annamme heille tarkoituksen elämässämme, mutta pidämme tarkasti huolen siitä, ettei heillä ole mahdollisuuksia löytää meille ja maailmalleen omannäköistään tarkoitusta. Kielen avulla me sidomme heidät erityisiksi, vammaisiksi, sairaiksi, potilaiksi, asiakkaiksi, asukkaiksi.

Hänellä on nimi. Jos tutustutte, saat oikeuden käyttää sitä kertomalla omasi.