Väsy

Minua pyydettiin kirjoittamaan väsymyksestä. Sellaisesta joka hiipii hitaasti puuroksi aivoihin ja lyijyksi jäseniin. Unenpuutteesta vuosien takaa ja miten se sitten muuttaa muotoaan. Että miten voi olla niin väsynyt ettei jaksa pestä tukkaa vaikka on nukkunut juuri kymmenen tunnin yöunet. Siitä väsymisestä, joka ei enää välitä. Mistään.

Sain nukkua, mutta olen väsynyt. Väsynyt odottamaan suunniteltua palaveria, ehkä joulukuuksi luvattua lääkäriaikaa. Väsynyt keksimään seuraavaa ehdotusta sille että mitäs nyt. Mitäs tehtäisiin kun tämä ei toimi. Mitäs nyt kun tämä ei riitä. Mitäs nyt.

Väsymys. Kamala kipeä pelottava putoaminen lamaannuksen tuolle puolen. Ei-unenpuute-väsymys pakottaa lakkaamaan odottamasta.
Odottamasta, että tulee hyvä päivä, että ilo kuplii esiin ja vie mukaansa. Että me selvisimme. Että huomaan olevani ihan hyvä, riittävä, riittävän onnellinen. Siunattu väsymys. Siunattu, koska se pakottaa hyväksymään että tähän minä riitin. Tänne asti. Ei tarpeeksi, mutta ihan hyvin. Ainoa ja tärkein viesti. Minulta minulle. Ja sinullekin.

Ei tarvitse riittää.
Ole väsynyt.
Sano. Ei.

Voi meitä

Kuuntelin Areenasta mielestäni kertakaikkisen hyvän haastattelun, jossa autistisen pojan äiti kertoi perheen elämästä. Tässä kiinnostuneille linkki:
Sari Helin: Työura vaihtui autistisen pojan hoitoon

Minulle ihmisenä, äitinä, tämän yhteiskunnan jäsenenä on täysin käsittämätöntä miksi me tungemme toisia ihmisiä laitoksiin. Pois silmistä, pois kotoa, maksoi mitä maksoi. Miksi me syydämme rahaa siihen, että aktiivinen, haastavasti käyttäytyvä ja sosiaalisissa suhteissaan vaikeuksia kokeva lähimmäinen saadaan asumaan ryhmässä. Ulkoilemaan yhä harvemmin. Lääkittyä tokkuraan.
Miksi?

Miksi me annamme palveluntuottajien maksaa juuri ja juuri työttömyyspäivärahan ylittävää tuntipalkkaa työntekijöille, jotka lapsiamme, nuoriamme, veljiämme, sisariamme hoitavat?
(IS 16.9.2014: Miljoonavoittoja takova firma patistaa työntekijöitään alentamaan palkkaansa)
Miksi?

Mikä meitä oikein vaivaa?

Mikä minua vaivaa? Haluanko minä olla osa tällaista?

Keitä me olemme?

Miksi tätä tapahtuu!

Miksi!!!!!!????

Kehukerho

Sain eilen loistavan idean. Moniammatillinen kehukerho.

Olin muutaman viikon istunut tuntitolkulla palavereissa, joissa moniammatillinen työryhmä ja äiti etsivät yhdessä ratkaisuja lukuisiin haasteisiin. Olin eräässä tällaisessa istunnossa valmiiksi niin väsynyt, että myöhästyin hiukan (väärä paikka, oikea aika) enkä muistanut mihin asti vammaistuki on myönnetty (oikea muistikuva ajasta, väärä lapsi). Kahden ja puolen tunnin aikana pyyhin maskarat poskilta kolmesti.

Mikä näissä keskusteluissa muka on niin rankkaa että pitää romahdella kesken?

Kun muut puhuvat oppilaasta, asiakkaasta ja "näistä kavereista", minä puhun lapsestani. Kun muut ottavat ammatillisen roolin, on minun tärkeää olla minä, äiti, nainen, arjen pyörittäjä. Kun muut lähtevät takaisin toimistolle tai omaan kotiinsa, menen minä omaani. Siihen kotiin ja siihen perheeseen, jonka tilanteesta on juuri tunteja puhuttu haasteena (lue: ongelmana).

Se näissä on.

Takaisin siihen ideaan.

Mitä jos. Mitä jos siitä palaverista käytettäisiin aina viimeinen viisitoista minuuttia vahvuuksien kertaamiseen. Siihen, mikä näissä lapsissa ja näissä vanhemmissa on ihmeellisen hienoa, mitä he osaavat, millaisia vastuksia ovat voittaneet. Puhuttaisiin siitäkin mitä nämä ammattilaiset osaavat. Mitä he voivat tehdä, millaisia - aivan tämän kyseisen kaltaisista lähtökohdista alkaneita - menestystarinoita ovat kuulleet. Miten vahva usko heillä on omaan ja toistensa ammattitaitoon.


Jos lopuksi vielä kukin (tai edes joku) tietäisi mitä on päätetty vai onko päätetty mitään.

Sellaiselle palaverille olisi oikeasti tarvettakin.

Palaverissa

Tänään on palaveripäivä. Sellainen, jota varten otetaan töistä palkatonta ja varaudutaan rakentamalla henkinen kivimuuri sinne missä sydämen luulisi olevan.

Aamulla keskusteltiin vielä sellaisista kevyistä asioista kuin kommunikaation tukeminen. Että on tämä i-pad, josta on ollut joillekin apua ja kovastihan näitä nyt jaetaan.... että koitetaan nyt. Hän, jonka kommunikaatiosta puhutaan, koskettaa tottelevaisesti näyttöä. Vilkaisee minua silmäkulmastaan, "äitillekauppaan" sanoo. Me jatkamme palaveria.

Iltapäivä on vasta tulossa. Siellä puhutaan haasteista. Oikeasti ne ovat ongelmia, mutta haaste on parempaa kommunikaatiota. Osallistujia ovat kaikki paitsi hän, josta puhutaan. Niin on parempi. Ei hänen tarvitse kaikkea ja kaikella tavalla sanottua kuulla. Äidin suusta.

Niin paljon sanomatta jätettyä. Sellaista mikä on sitten taas kokonaan toisen palaverin aihe. Voidaan kalenterista yhdessä katsoa kymmenelle kiireiselle se aika. Sinne jonnekin.

Jutellaan sitten lisää.