Joka leikistä suuttuu

Siinä leikissä huudettiin "Kuka pelkää mustaa miestä?", juostiin karkuun. Nykyään ei saisi varmaan enää huutaa, se oli silloin kun suklaasuukot olivat neekerinpusuja. Sitten vuosikymmenet muuttivat sanoja ja odottivat merkitysten seuraavan perässä.

Tänä vuonna ei uskallettu synttäreille, kun ei tiedetty miten siellä vieraassa paikassa pysyisi homma näin jouluhepulin aikaan kasassa. Tänä vuonna näin ensimmäisen kerran, miten aikuinen juoksi kauemmaksi hyppivän ja huutavan poikani läheltä. Tänä vuonna ymmärsin viimein, että läheinenkin aikuinen voi sanoa ettei se minua kumminkaan tottele.

Mietin uskallanko enää ensi vuonna delfinaarioon, paikkaan jota hän rakastaa. Poikani on kasvanut ulos pyöriäisajastaan. Hän on delfiini minulle edelleen, viisas tavalla jota eivät ihmiset ymmärrä, voimakas ja kaunis. Enää hän ei kuitenkaan ole söpö. Enää häntä ei voi ihailla aitioista ja taputtaa hassuille tempuille, joita hän luonnostaan osaa, joita joku on opettanutkin. Enää häntä ei voi katsoa näkemättä itseään, kohtaamatta sitä mikä ei ole söpöä, mikä aiheuttaa hämmennystä ja pelkoa.

Kuka pelkää mustaa miestä? Juostaan me muut, kyllä kaikki tietää:

Joka leikistä suttuu, se mustaksi muuttuu.

Kuun pimeä puoli

Tätä blogia on käyty ensimmäisen puolen vuoden aikana katsomassa yli 10 000 kertaa. Siitä huolimatta että kirjoitan säännöllisen epäsäännöllisesti, harvakseltaan. Joko minulla on klikkailuun addiktoituneita ystäviä tai joku ennestään tuntematonkin on löytänyt tänne. Se tuntuu hyvältä.

Itselleen maailman tärkeimmän maailman (sen omansa) akselia pyörittäessä on kamalaa, jos ketään ei kiinnosta. Jos kukaan ei kuule tai tunnista sinua, ehkä väitä vastaan, on kuin ei olisi olemassa. Alkaa paremman puutteessa itse itselleen inttäjäksi. Siitä taas ei seuraa mitään hyvää. Kenellekään.

Kuuleminen, kuulluksi tuleminen. Minulle molemmat ovat vaikeita asioita. Vaatii oman maailmansa akselin kallistusta, jotta voi nähdä toisiin maailmoihin, oman kuunsa pimeälle puolelle.

Tänä vuonna koulun kuusijuhlassa rehtori viittasi puheessaan oppilaaseen, joka oli tuonut hänelle kirjeen. Siinä ehdotettiin että koulusta pitäisi tehdä "Tehdasteatteri", jossa opiskeltaisiin tekemällä näytelmiä ja esittämällä niitä. En kyllä arvannut mihin tokaisu "no tosta sun pitää neuvotella teidän rehtorin kanssa" johtaisi... ainakaan en kuvitellut pojan ryhtyvän mihinkään toimiin. Aika lapsilähtöistä toimintaa avustajaltakin, joka oli auttanut kirjoittamisessa ja viestin perille viennissä.

Poika oli ylpeä: "Se puhu musta!"
Sellainen tunne tulee, kun joku kurottaa oman kuunsa ohi. Kääntää maailmansa akselia ja sanoo: täällä on elämää. Minä näen sinut.

 

Sirpaleet tuo onnea

Eilen kuulin, että poitsu sai loppuvuodelle 10 avustajatuntia lisää! Se tarkoittaa ainakin kolmea uimahallikäyntiä vielä tälle kuulle.

Toivon hirveästi että paikalle tulee Se avustaja. Se joka tavanomaiseen "miten meni" -kysymykseeni kerran loihe lausumahan:
"No uimavalvojilta tuli pari kuittia, mutta niiltä tulee aina." Niiltä tulee aina. Koska se on niiden homma. Ja teinin ei tarvitse käyttäytyä kuin mummo ompelukerhossa, kunhan homma pysyy aisoissa. Tätä on aito avustajaroolin sisäistäminen. Voisi tuon välillä muistaa äiti ja muutama muukin.

Eilen meni kukkaruukku rikki. Tahallaan, reaktiota pyytäen (on hienoa jos ympäristö kihisee ja huomaa plus ruukusta kuului kiva ääni). Ajattelin tuota avustajaa ja uimavalvojia. Laitoin pojan lakaisemaan ja seisoin vieressä vihellellen. Homma hoitui, anteeksipyyntö esitettiin. Ei siinä mitään. Ja oli kuitenkin... Äidinsisäinen vallankumous. Omassa päässä säästyi tunnetasolla miljoona kilowattituntia energiaa, joka ei nyt mennytkään tyynen Esittämiseen, hermostumiseen, säntäilyyn ja jälkien korjaamiseen. Ei tarvinnut syyllistyä, analysoida ja pohtia. Se on teinin homma. Sen minusta irrallisen ihmisen, jonka puolesta en voi elää. Hän ei osaa olla  niin, etteikö silloin tällöin posliinia hajoaisi, mutta se ei tarkoita että minun elämäni menisi rikki jokaisen sirpaleen mukana.

Teini on teini. Minä taas olen se, jolta tulee aina kuittia.
Koska se on mun homma.

Rikkaiden karkelot

Tänä vuonna niissä isoissa juhlissa oli kutsuvieraslistalla vapaaehtoistyöntekijöitä. Se oli valtiovallalta hieno ele. Vielä enemmän lämmitti kuitenkin veteraanien ja lottien kohtelu. Antamalla aikaansa ensin ja ensisijaisesti heille, presidenttipari osoitti toiminnallaan todeksi sen, minkä jokainen vapaaehtoistyöntekijä tietää. Aika on paras lahja. Rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta aikaa ei voi ostaa. Se, että "sijoittaa" itsensä kokonaan hetkeksi jollekin asialle tai ihmiselle, on korvaamatonta.

Juhlien nuorin vieras kiteytti ajan rajallisuuden vastatessaan toimittajan kysymykseen siitä, miten voitetaan taistelu syöpää vastaan. Sisu yksin ei riitä. Jos se riittäisi, ei yksikään lapsi kuolisi. Tarvitaan myös lääkäreitä, lääkkeitä, tutkimusta. Toisin sanoen aikaa ja rahaa.

Kun sotaan joutuneet antoivat aikansa ja elämänsä, he antoivat meille vielä mahdollisuuden. Mahdollisuuden käyttää omamme miten mielimme. Aivan miten mielimme. Voi vaikka rakentaa lastensairaalaa monin tavoin. Tai kirjoittaa yleisönosastoon, miten tämäkin oikeastaan kuuluisi maksaa verorahoista.

Meillä on vielä aikaa. Vaikka muille jakaa.

Arvokasta

Tampereelle on vihdoin, vuosien eipäs-juupas -keskustelun ja erilaisten kartoitustöiden jälkeen,  valmistumassa Suomen pisin maantietunneli. Törmäsin tänään ansiokkaasti koottuun Ylen uutiseen asiasta.

Tunnelin rakentaminen työllistää ja avaa tulevaisuudessa liikenteen solmukohtia. "Isoin merkitys tunnelilla on kuitenkin Tampereen keskustan kehittämiselle. Kun liikenne viedään tunneliin, vapautuu järven rannasta tuhansia neliöitä arvokasta rakennusmaata."

Hienoa! Sinne saadaan siis näitä asumisyksikköjä kehitysvammaisille ja autisteille, satelliittiasuntoja vähemmän tukea tarvitseville, matalan kynnyksen kohtauspaikkoja, palveluasuntoja vanhuksille, nuorisotilat tai/ja osaamisyksikköjä joka lajia? Vai tarkoittaako "arvokasta" taas että "kallista"? Tarkoitettu sille, joka eniten maksaa. Ostettavaksi siltä, joka eniten hyötyy.

"Rantatunneli maksaa yhteensä yli 180 miljoonaa euroa, josta valtion osuus on 61 miljoonaa.
Hanke toteutetaan ns. allianssimallilla. Allianssiin kuuluvat Tampereen kaupunki ja Liikennevirasto sekä niiden kanssa rakentamisesta ja suunnittelusta vastaavat yhtiöt Lemminkäinen Infra, A-Insinöörit Suunnittelu ja insinööritoimisto Saanio & Riekkola."

Ylen verkkosivuilla on myös Ami Assulinin  kirjoittama Näkökulma: Vammaisista viis, pelastetaan ensin delfiinit. Minä luin siinä vastakkainasettelun, jossa mietitään millä "arvokas" mitataan. Mikä on riittävän arvokasta sille, että aikaa - tuota jokaiselle rajallista luonnonvaraa, käytetään juuri tähän asiaan. Kynttilän sytyttämiseen, adressin keruuseen, mielenosoitukseen. Tai rakentamiseen, suunnitteluun, kaavoitukseen.

On hienoa ja oikein, että delfinaarion elävien asukkaiden hyvinvointi saa ihmiset liikkeelle. On hieman surullista, että laitospalveluiden elävät asukkaat eivät sitä tee.

Elämä on.

Arvokas Ja Kallis.

Hiljaisuus on myöntymisen merkki

Perhettäni pyydettiin taannoin mukaan Ylen Silminnäkijä-ohjelman kuvauksiin. Samaan aikaan julkisuudessa käytiin keskustelua siitä, miten vanhemmat jakavat lastensa kuvia ja tarinoita sähköisessä mediassa. Lastensuojelun Keskusliitto on ollut huolissaan lapsille huomaamatta kehittyvästä verkkoidentiteetistä. Lapsella tulisi olla oikeus arvioida itse, mikä on julkista ja mikä ei. 

Seurasi viikkoja kestänyt vatvominen. Keskustelin sekä lasten, heidän isänsä että muiden läheisten kanssa. Piirsimme, katsoimme haastatteluohjelmia ja YouTube-videoita. Kuvasimme kännykkäkameralla. Mietimme, että jos, niin mistä saisi kertoa ja mistä ei. Lapsen näkemys lyhykäisyydessään oli: ”minä olen rehellinen suomalainen poika ja mies. Minun omia salaisuuksia ei saa kertoa.” Päädyttiin siihen, että saa kertoa, missä koulussa ja millä luokalla on. Saa kertoa, että on kaksi kotia ja veli. Ja muutamia muita asioita. Niitä listattuja salaisuuksia en tässäkään kerro.

Lasteni ja perheeni identiteettiä määritellään jatkuvasti. Lähinnä määrittely tapahtuu puutteiden kautta. Sellaiset sanat kuin vaikeus, häiriö ja heikkous ovat tulleet meille tutuiksi. Diagnoosi hukuttaa alleen persoonan: ujo tai vilkas lapsi on ujo tai vilkas – ujo tai vilkas erityislapsi on vain erityislapsi.

Olen ajatellut, että suostumalla tällaisen identiteettipuheen rakentamiseen saamme tukea ja apua. Suostumuksemme näyttää kuitenkin johtavan lähinnä vaihtoehdottomuuteen. Lastani ei määritelläkään häntä itseään varten, vaan rakenteeseen sopivaksi. Salakavalasti olemme vuosien myötä törmäämässä lopulliseen määrittelyyn – laitosidentiteettiin. Siinä minuuden mahdollisuudet määrittyvät henkilökuntaresurssin, työvuororytmin ja tilojen mukaan. 

Tukea tarvitsevaa ihmistä ja hänen läheistään ei kuulla. Hän, jolla ei ole ääntä, jää ympäristönsä määrittelemäksi. Identiteettiin, joka ei tunnu omalta.

Ohjelmassa välähtää siksi myös meidän tarinamme, yksi osa siitä.

Hiljaisuus olisi ollut myöntymisen merkki.

Silminnäkijä:Laitoksesta heitteille? esitetään torstaina 27.11.2014 klo 20.00 Yle TV2

Tämä blogiteksti julkaistaan myös Kehitysvammaisten Tukiliiton verkkosivuilla, Ystävänblogissa. 

Tule tule hyvä kakku

Nyt on aika toiveikas olo. Pelottavan toiveikas.

Eilen oli hyvä päivä. Palaveerasimme sosiaalityöntekijöiden kanssa. Vaikka paikkakunnalle ei ole maagisesti syntynyt uutta pientä ja asiantuntevaa autismiosaamisyksikköä, niin nämä olemassa olevat ammattilaiset tuntuvat oikeasti tekevän parhaansa.

Tukiperhettä etsitään. Ehkä epätoivoisesti, mutta etsitään kuitenkin.

Laitoksesta voidaan jalkautua kotiin ja kouluun - näin on luvattu nyt toistamiseen.

Lyhytaikaista avustajapalvelua voisi hakea ensi vuodelle lisää - myös pikkuveljelle.

Henkilökohtaista apua voi ja kannattaa hakea. Tarvitaan vain ammattilaisten lausunto siitä, että poika kykenee ilmaisemaan oman tahtonsa. Ja tänään poliklinikkakäynnillä ainakin puheterapeutti oli vahvasti sitä mieltä, ettei tästä asiasta ole epäilystäkään! Lääkärikään ei pistänyt vastaan.

Kirsikaksi kakun päälle toimintaterapeutti soitti ja sanoi aloittavansa jo joulukuussa koti- ja koulukäynnillä.

Oikeasti odotan innolla kotiin tulevia papereita näistä palavereista ja arvioista. Mitä siitä, että meni vuosi mustaa loputonta tunnelia. Mitä siitä, että laitosjakson ajatteleminen sai sisuskalut kääntymään nurin. Minulla on taas toivo. Ja siksi lapsellanikin on.

Kotimatkalla takapenkiltä kuului laulua... tip tap tip tap tipetipe tip tap.

Joulu alkoi jo.

Perillä matkalla

Tänään junassa kuulin aikuisen ja pienen pojan välisen keskustelun, joka meni jotenkin näin:

- Me ollaan menossa kattomaan pappaa.
- Ai, no sehän kiva. Odotat varmaan kovasti että pääsette perille.
- Joo, mutta ensin mennään kattomaan mummia ja ukkia.
- Ai miten ihanaa!
- Ne on kuollu.
- ---

Tähän väliin lapsen äiti kommentoi jostain muutaman penkkirivin päästä, että mummi ei kyllä ole kuollut.

Alkoi naurattaa.


Jos saisi toivoa niiltä, joita usein taputetaan päälaelle ja kehutaan vallan ihaniksi. Älkää antako kenenkään nauraa teille, lässyttää joutavia. Etsikää joku, joka oikeasti kuuntelee. Joku, jolla ei ole valmiita vastauksia.

Muistuttakaa itseänne ja muita, miten hauras on elämä. Miten ihmeellinen ja yllätyksiä täynnä. Silloinkin, ja varsinkin silloin, kun vain istutaan ja odotetaan että tultaisiin perille. Edes jonnekin.

Valivali

Kun tapahtuu, tapahtuu kerralla. Välillä tuntuu, että on jämähtänyt johonkin maagiseen noitaympyrään, josta ulospääsyyn tarvitaan muutakin kuin positiivista ajattelua. Tällä kertaa olen onnistunut yhdistämään vatvomisen ja ruusunpunaiset lasit toimivaksi kokonaisuudeksi. Kas näin:

Auto juuttui mäkeen. Kytkin sanoi sopimuksensa irti.
Kiroilin ja potkin rengasta. Sitten soitin luotetulle autolääkärille paniikkipuhelun ja kaivoin ne sävytetyt okulaarit esiin. Onneksi sain apua. Onneksi kytkin oli korjattavissa. Onneksi lapset eivät olleet kyydissä.

Seuraavana aamuna koulumatka keskeytyi lapsen vatsatautiin. Siivous-pyykkäys-aikataulutus-entäs-ne-työt -rumbaa... aaaaarrrrggghh! Onneksi kesti vain pari päivää. Onneksi suostui juomaan. Onneksi on puhelin ja netti.

Autoa hakiessa todettiin että nyt hirttää käsijarru kiinni. Ja ikkunat avautuvat itsekseen. Teki mieli palata autottomaksi. Miksi, oi miksi aina Minä?! Onneksi.... onneksi huumorintajuni on niin kieroutunutta että epätoivon iskiessä tulee ensin nauru. Ehkä hieman hysteerissävytteinen, mutta nauru se on sekin.

Nämä ovat niin pieniä asioita. Verrattuna siihen, että maataan sairaalassa, ajetaan kolari tai tapellaan uupumusta vastaan. Niin pieniä. Ja silti varaan oikeuden suuttua myös näistä. Vajota hetkeksi lapseksi taas ja huutaa maailmalle yleisesti, miten epäreilua on että ainaainaainaminäääääää. Se helpottaa. Sitä kautta voi sukeltaa pinnalle ja nauraa. Itselleen, maailmalle. Ja ennen kaikkea ihmeellisen kamalan ihanalle elämälle.

Se tavallinen, kiitos

"Sä oot meikannu. ..Sovitaanko että huomenna oot sitten ihan tavallisesti?"
Rehellistä palautetta.

Koska olen minä, onnistuin ylianalysoimaan pojan lausahduksen sekunnissa.
Mistä se huomasi? Meikkaanko liian harvoin? Vai enkö vain osaa? Menikö yli?

Tuijotin peilistä puuteroitua nenääni ja pohdin pitäisikö käydä jokin näin-lisäät-pakkelia-niin-ettei-sitä-huomaa -kurssi. Ja Mikä pointti tässä on kun tavoitteena kuitenkin useimpien ehostusvinkkien mukaan on "Luonnollinen look"?  Luonnollisempi kuin meikitön perusilme? Maalaa itsesi enemmän itsesi näköiseksi?
Täyttä hulluutta.

Taidan unohtaa sen poskipunan takaisin hyllylle taas joksikin aikaa. Voidaan mennä viikonloppuna vaikka yhdessä haravoimaan. Siitäkin saa väriä naamaan.

Tai sitten ollaan vaan. Ihan tavallisesti.

Jutustelujono, paikkanumero n

Palvelusuunnitelman tekemisen suunnittelu on ollut hidas prosessi. Tuskastuttava suorastaan. Vähän kuin odottaisi satojen metrien jonossa sitä omaa vuoroaan: askel askeleelta eteenpäin lujasti uskoen siihen että tulee se oma vuoro. Uusi palaveriaika järjestyi marraskuulle. Jutustelu siis jatkuu. Jono liikkuu.

Samalla mietin, että joko ne kaikki liput menivät? Onko vielä paikkoja permannolle tai edes piippuhyllylle, vai kuullaanko taas sanat "tämän vuoden budjetti on valitettavasti käytetty loppuun jo syksyllä". Jos saadaan tehtyä paikkavaraus palveluihin, niin toimiiko järjestelmä kuin vr:n lippupalvelu (väärät paikat väärään junaan) vai saadaanko jatkaa matkaa kohti sitä mitä  pyydettiin?

Minä tiedän, mitä lapselleni haluaisin. Sitä millä arvelen hänen kasvavan oikeaan suuntaan. Yksilöllistä, sopivaa tukea. Ei ehkä kaikille sopivaa ratkaisua, mutta meidän näköistä kuitenkin.

Voin olla väärässäkin, mutku


- koulussa oleva avustaja ei ehkä ole muutaman viikon kuluttua käytettävissä
- paikallisyhdistyksen tarjoama lomatoiminta ajetaan alas kaupungin avustusten huvetessa olemattomiin
- lyhytaikainen avustajapalvelu, kaikki 30 tuntia, alkaa olla tältä vuodelta käytetty, samoin omaishoidon setelit
- henkilökohtaista apua on vaikea saada - marraskuussa lääkäri lausuu ja sitten ehkä tiedetään, voidaanko edes hakea

On tarjottu palvelua. Laitokseen pääsisi jaksolle, mutta havaintojeni mukaan sieltä ei pääse pois. Voisi myös viedä muuten vain hoitoon, ryhmään olemaan. Murkku, joka linnoittautuu välillä huoneeseensa vaikka paikalla ovat vain äiti ja veli.

En minä halua häntä pois luotani! Haluan hänelle mahdollisuuden harrastaa ja elää sitä elämää, mitä muutkin esimurkut elävät. Sitä missä voi lähteä kotoa ilman äitiä. Ja palata takaisin. Todeta että minä itse osasin ja pystyin ilman kyttäävää vanhempaa. Ja minulla oli irtioton jälkeen koti, jossa odotti äiti.

Kyllä se päivä on muutenkin liian lähellä. Se, jolloin hän ei enää tule kuin käymään.

Yksilöllistä ja oikea-aikaista tukea mai ääss
sanoisin
jos olisin teinini.

Julkkisnautana

Puskaradio oli ehtinyt tiedottaa, minkä eilen saamani kirje vahvisti. Kehitysvammapoliklinikan autismikuntoutusohjaaja vaihtaa maisemaa. En ihmettele. Olisin itse toiminut vastaavan tarjouksen tullessa vastaavassa tilanteessa samoin. Se, että sain henkilökohtaisen kirjeen, jossa pyytämättä oli kopiokappalein kooste pojan tilanteesta ja vinkkejä alkuun, kertonee minkä tason ammattilainen on kyseessä. Huippu. Kokeileva, oppiva, kiinnostunut ja kriittinen.

Suunniteltuja kotikäyntejä ei nyt sitten ehditty toteuttaa. Koulukäyntejä kuitenkin. Vastoin vuosien kerryttämää empiiristä tietoa toivon että joku jatkaa. Joku ottaa kopin. Joku Muu.

Se maailman kuuluisin lehmä...joka minä olen kyllästynyt olemaan.


Ja samaan aikaan toisaalla....

Joku Muu kasvattaa siivet ja taikoo lapsille syys-elämys-loman:

https://m.facebook.com/apupeippo

Ennustaja

Se olisi taas palaverin paikka. Päästään jututtamaan sosiaalityöntekijöitä, joiden paikallaolo ei työsuhteiden jatkuvuusveivinkien vuoksi ollut ollenkaan selviö. Ilmeisesti mukana kuitenkin siis on myös kaupungin edustaja. Jos tuuri käy.

Ajattelin istua siinä ja levittää kädet. Kysyä vuorostani että "Mitäs nyt?" Kuuntelen kerrankin ennen kuin ehdotan itse.
Omat lähi-ihmiseni eivät kyllä usko, ellen ota tilanteesta tallennetta. Eivätkä kyllä sittenkään.

Yhden kysymyksen ajattelin esittää. Jos on joku, jolle esittää. (Tuskin on.)
Että mikä se on tämä huhu, että kehitysvammapoliklinikan äidille markkinoima ja nimeämä autistiosaaja on omien sanojensa mukaan lähdössä muualle? Että ihanko tosissanne olette? Että Mitäs Sitten Tehdään? Että tarvitseeko sinne kristallipalloon edes katsoa tietääkseen miten sujuu marraskuinen lääkäriaika?

Ennustan, että kehitysvamma-alan lääkäri muuttaa pojan diagnoosin kehitysvammapainotteiseksi. Ennustan että uudelleenmääritellään ihminen paremmin rakenteeseen sopivaksi. Menee neliskanttinen palikka pyöreään reikään kun vähän reunoilta hiotaan. Vähän niin kuin se sairaalan neuropsykiatrinenkaan ei ota autismi-kehitysvamma-diagnoosilla sisään nuoria, kun Ne kuuluvat kehitysvammapoliklinikalle. Paitsi jos tulet muualta maksusitoumuslapun kanssa. Niin sitten kyllä. Hiottu palikka. Tai voideltu.

Kunhan saadaan sopimaan.

Ennustan että tässä tänään-nyt-palaverissa päätetään jotakin. Se, mitä päätetään saattaa selvitä uudesta palvelusuunnitelmasta, mutta ei ainakaan tässä palaverissa. Ennustan että kuulen ja luulen että päätettiin, mutta kannattaa uskoa vasta kun lukee. Luottaa ei kannata sittenkään.

Ennustan että suunnitelmat ja palvelut voivat muuttua.

Ennustan että ihminen tällä kertaa ei.




P.S. Tätä en osannut ennustaa: palaveri peruttiin muutamaa tuntia ennen kuin olisin startannut auton. Uutta aikaa sitten uuden työntekijän kanssa.... pitää opetella kyynisemmäksi kun ovat nämä odotukset edelleen aivan liian kovia ;)

Vessan kautta

Jostain syystä, mihin menenkin, kuuluu jonkun suusta "Ilon kautta!".
EI! Kyllä kuulkaa ei tarvitse ihmisen kulkea joka kerta ilon kautta. Joskus se vessa vaan on parempi vaihtoehto.

Väkisin iloksi väännetty ilme on irvistys. Irvistys, joka sanoo että olisi sittenkin ollut parempi kuorruttaa sen hetkinen kakku juurikin alkuperäisellä raaka-aineellaan. Paska on ihan hyvä kasvualusta elävälle, aidolle. Se ei sisällä keinotekoisia makeutusaineita.

Pessimismi ei liikakäytössä johda kuin yleiseen apatiaan, mutta väkinäinen ilo huijaa ja lopulta masentaa pahemmin. Paskanjauhanta on terapeuttista. Sitten kun on tyhjennetty sisältä se vaikein, voi löytää oikean tien iloon. Pitää vaan muistaa ne pottaharjoitusten opit.

Toinen ihminen ei ole vessa. Syliin pissiminen aiheuttaa jatkuvana toimintona sen, että sinulle työnnetään vaippa housuun tai vähintäänkin mulkoillaan epäluuloisesti. Rakkaasi kestää vahingon silloin ja tällöin mutta edellyttää että opettelet pääsääntöisesti kuivaksi.

Olohuoneen matto ei ole vessa. Älä tuhoa turhaan ja lähtemättömästi toiselle arvokasta, vaikka sanat olisivat jo tulossa.

Julkisilla paikoilla purkautuminen on noloa. Ruuhkabussissa kannattaa harkita mitä kännykkäänsä suoltaa.

Ihan perussettiä. Lapsikin sen osaa.

Kun jatketaan elämässä eteenpäin: lähdetään vessan kautta.

Ilo kukkii tiellä sitten paremmin.

Väsy

Minua pyydettiin kirjoittamaan väsymyksestä. Sellaisesta joka hiipii hitaasti puuroksi aivoihin ja lyijyksi jäseniin. Unenpuutteesta vuosien takaa ja miten se sitten muuttaa muotoaan. Että miten voi olla niin väsynyt ettei jaksa pestä tukkaa vaikka on nukkunut juuri kymmenen tunnin yöunet. Siitä väsymisestä, joka ei enää välitä. Mistään.

Sain nukkua, mutta olen väsynyt. Väsynyt odottamaan suunniteltua palaveria, ehkä joulukuuksi luvattua lääkäriaikaa. Väsynyt keksimään seuraavaa ehdotusta sille että mitäs nyt. Mitäs tehtäisiin kun tämä ei toimi. Mitäs nyt kun tämä ei riitä. Mitäs nyt.

Väsymys. Kamala kipeä pelottava putoaminen lamaannuksen tuolle puolen. Ei-unenpuute-väsymys pakottaa lakkaamaan odottamasta.
Odottamasta, että tulee hyvä päivä, että ilo kuplii esiin ja vie mukaansa. Että me selvisimme. Että huomaan olevani ihan hyvä, riittävä, riittävän onnellinen. Siunattu väsymys. Siunattu, koska se pakottaa hyväksymään että tähän minä riitin. Tänne asti. Ei tarpeeksi, mutta ihan hyvin. Ainoa ja tärkein viesti. Minulta minulle. Ja sinullekin.

Ei tarvitse riittää.
Ole väsynyt.
Sano. Ei.

Voi meitä

Kuuntelin Areenasta mielestäni kertakaikkisen hyvän haastattelun, jossa autistisen pojan äiti kertoi perheen elämästä. Tässä kiinnostuneille linkki:
Sari Helin: Työura vaihtui autistisen pojan hoitoon

Minulle ihmisenä, äitinä, tämän yhteiskunnan jäsenenä on täysin käsittämätöntä miksi me tungemme toisia ihmisiä laitoksiin. Pois silmistä, pois kotoa, maksoi mitä maksoi. Miksi me syydämme rahaa siihen, että aktiivinen, haastavasti käyttäytyvä ja sosiaalisissa suhteissaan vaikeuksia kokeva lähimmäinen saadaan asumaan ryhmässä. Ulkoilemaan yhä harvemmin. Lääkittyä tokkuraan.
Miksi?

Miksi me annamme palveluntuottajien maksaa juuri ja juuri työttömyyspäivärahan ylittävää tuntipalkkaa työntekijöille, jotka lapsiamme, nuoriamme, veljiämme, sisariamme hoitavat?
(IS 16.9.2014: Miljoonavoittoja takova firma patistaa työntekijöitään alentamaan palkkaansa)
Miksi?

Mikä meitä oikein vaivaa?

Mikä minua vaivaa? Haluanko minä olla osa tällaista?

Keitä me olemme?

Miksi tätä tapahtuu!

Miksi!!!!!!????

Kehukerho

Sain eilen loistavan idean. Moniammatillinen kehukerho.

Olin muutaman viikon istunut tuntitolkulla palavereissa, joissa moniammatillinen työryhmä ja äiti etsivät yhdessä ratkaisuja lukuisiin haasteisiin. Olin eräässä tällaisessa istunnossa valmiiksi niin väsynyt, että myöhästyin hiukan (väärä paikka, oikea aika) enkä muistanut mihin asti vammaistuki on myönnetty (oikea muistikuva ajasta, väärä lapsi). Kahden ja puolen tunnin aikana pyyhin maskarat poskilta kolmesti.

Mikä näissä keskusteluissa muka on niin rankkaa että pitää romahdella kesken?

Kun muut puhuvat oppilaasta, asiakkaasta ja "näistä kavereista", minä puhun lapsestani. Kun muut ottavat ammatillisen roolin, on minun tärkeää olla minä, äiti, nainen, arjen pyörittäjä. Kun muut lähtevät takaisin toimistolle tai omaan kotiinsa, menen minä omaani. Siihen kotiin ja siihen perheeseen, jonka tilanteesta on juuri tunteja puhuttu haasteena (lue: ongelmana).

Se näissä on.

Takaisin siihen ideaan.

Mitä jos. Mitä jos siitä palaverista käytettäisiin aina viimeinen viisitoista minuuttia vahvuuksien kertaamiseen. Siihen, mikä näissä lapsissa ja näissä vanhemmissa on ihmeellisen hienoa, mitä he osaavat, millaisia vastuksia ovat voittaneet. Puhuttaisiin siitäkin mitä nämä ammattilaiset osaavat. Mitä he voivat tehdä, millaisia - aivan tämän kyseisen kaltaisista lähtökohdista alkaneita - menestystarinoita ovat kuulleet. Miten vahva usko heillä on omaan ja toistensa ammattitaitoon.


Jos lopuksi vielä kukin (tai edes joku) tietäisi mitä on päätetty vai onko päätetty mitään.

Sellaiselle palaverille olisi oikeasti tarvettakin.

Palaverissa

Tänään on palaveripäivä. Sellainen, jota varten otetaan töistä palkatonta ja varaudutaan rakentamalla henkinen kivimuuri sinne missä sydämen luulisi olevan.

Aamulla keskusteltiin vielä sellaisista kevyistä asioista kuin kommunikaation tukeminen. Että on tämä i-pad, josta on ollut joillekin apua ja kovastihan näitä nyt jaetaan.... että koitetaan nyt. Hän, jonka kommunikaatiosta puhutaan, koskettaa tottelevaisesti näyttöä. Vilkaisee minua silmäkulmastaan, "äitillekauppaan" sanoo. Me jatkamme palaveria.

Iltapäivä on vasta tulossa. Siellä puhutaan haasteista. Oikeasti ne ovat ongelmia, mutta haaste on parempaa kommunikaatiota. Osallistujia ovat kaikki paitsi hän, josta puhutaan. Niin on parempi. Ei hänen tarvitse kaikkea ja kaikella tavalla sanottua kuulla. Äidin suusta.

Niin paljon sanomatta jätettyä. Sellaista mikä on sitten taas kokonaan toisen palaverin aihe. Voidaan kalenterista yhdessä katsoa kymmenelle kiireiselle se aika. Sinne jonnekin.

Jutellaan sitten lisää.

Maalainen julkisissa

Lähijunassa oli kolme naista hyökkäysvaunujen kanssa. Tiivistivät siinä toverillisesti rivejään, jotta kaikki mahtuisivat metallikaiteilla rajattuun karsinaan. Yritin olla tuijottamatta (ei saa tuijottaa - se on maalaista ja epäkohteliasta). En voinut kuitenkaan mitään sille että nelisen minuuttia ehdin syöksyä muistoissa tusinan vuosia taaksepäin.

Oletin kaikki kolme äideiksi, vaikka mistä minä tiedän. Kärryjen muodosta päättelin että kahdessa uinui ei-istumaikäisiä ihmistaimia. Lisäksi yksi veteli sikeitä äitinsä käsivarrella. Nämä oletettujen vaunumatkustajien ohjurit hymyilivät toisilleen, katsoivat silmiin, vaihtoivat muutaman sanan tilanpuutteesta. Kolmas, se koalaa kannatteleva, tuijotti eteensä. Kieltäytyi tarjotusta avusta yksinkertaisesti reagoimatta siihen ja keinotteli tyhjiä kärryjä sentti sentiltä sivuttain kassi olalla ja vauva käsivarrella. Kalpea, pussit silmien alla. Vakavana.

Minä niin toivon, että joku päästää sen koalan äidin nukkumaan hetkeksi. Sille voisi kertoa miten tärkeää on alkaa uskoa, ettei kaikkea tarvitse yksin. Voisi kehua lasta ja ihailla miten hienosti äiti jaksaa, miten upeaa on että juuri tämä äiti ja tämä lapsi. Miten ihmeellistä.

Kun itse tuijotin tyhjyyteen itku kurkussa elämää väsyneempänä, minulle tuntematon täti-ihminen tuli oikein asiakseen kommentoimaan: ”ihania lapsia”. Muistan sen vieläkin. Koska siinä hetkessä olisin voinut kuristaa tuon mistään mitään tietämättömän besserwisserin.

Ja koska myöhemmin se lämmitti. Oikeasti. Minun Lapseni Ovat Ihania. Niin ihania että joku randomikin sen huomaa.

Hei Tuntematon, sinunkin lapsesi on. Ja niin olet sinäkin.

Kerta kaikkiaan ihana!

Elämänusko

Ihme on tapahtunut. Esikoisen luokka saa avustajan. Siis takaisin sen resurssin, joka kesällä oli poisotettu.

Koska olen kyyninen ihminen, ajattelin ensimmäisenä, että mistä koulusta/luokasta tämä nyt on pois. Ei olisi kokemukseni mukaan ensimmäinen kerta kun rehtorit neuvottelevat keskenään miten paikataan kaupungin riistopäätös. (Kyllä, me vanhemmat tunnemme toisia vanhempia toisista kouluista.... me puhumme asioista, meillä on päättelykykyä. Käymästämme 1900-luvun peruskoulusta on niin paljon aikaa, että osa meistä on jopa toipunut ajatteleviksi yksilöiksi.)

Sain nenilleni, kun selvisi että asia junailtiin työllistämällä työtön ihminen, joka haaveilee alalle kouluttautumisesta. Epäilen silti, että idea ei ole sivistystoimen johtajan. Kyllä minä nyt saan olla hetken tässä asenteellinen. Teillä siellä koulutoimessa on kuulkaa täältä katsottuna asiat juurikin niin että R.I.P. teidän jyrsijälle... "pyörä kyllä pyörii, mutta hamsteri on kuallu". Korjaan asenteeni seuraavaan koitokseen mennessä. Lupaan uskoa lähtökohtaisesti myös teihin, kuten elämään yleensäkin. Vähän niin kuin uskon lähtökohtaisesti lapseenikin joka aamu kouluun kävellessä.

Koulumatkallamme ajattelen, vaikka en ääneen uskalla sanoa: Tänään ei tapahdu mitään pahaa.

Hän työntää otsan kiinni otsaan: "äitiolekiva".

Sama toive molemmilla. Onnen odotus.
Elämänusko.

Hyvin menee teilläkin. Ylös vaan ja uutta yritystä, siitä se lähtee!

Pieniä ja isoja rikoksia

Nyt tekisi mieli tehdä rikosilmoitus Tampereen kaupungin tekemästä pahoinpitelystä.

Niistä päättäjistä, jotka veivät alkavana lukuvuonna lapseni luokasta kouluavustajan ja jättivät luokan pärjäämään kestämättömässä tilanteessa ilman riittävää resurssia. Joku sen päätöspaperin on allekirjoittanut, istunut siinä lautakunnan istunnossa, jossa tämä säästötoimenpide oikeutettiin.

Tulos: yhdellä mustelmat selässä, seitsemän lasta pelkää, yksi leimautuu.Turha tulla kunnanisien sanomaan, etteikö tässä olisi kyseessä suora syy-seuraus -suhde!

Eikä se syy ole opettajassa tai jäljelle jääneissä avustajissa. Syy Ei ole koulussa tai rehtorissa. Syy Ei ole edes lapsessa joka löi. Syy on teissä, jotka viette ne viimeiset mahdollisuudet lasten käydä turvallisesti koulua. Miten se on niin vaikea ymmärtää että näitä ihmisiä tarvitaan. Että pieni leikkaus joka luokan avustajamäärästä on iso vahinko koko koulun oppilaille, opettajille, meille vanhemmille.

Kysytään usein että miksi täytyy aina sattua ennen kuin mitään opitaan. Pahaa pelkään että tässä asiassa ei tapahdu mitään hyvää edes tämän jälkeen. Rikos on tapahtunut. Rangaistusta kärsivät ne heikoimmat. Joka päivä.

Bonuksenmetsästäjät

Kun itse tutustuu migreenikohtauksen kourissa keittiönlattian laatoitukseen ja lapsonen availee samaan aikaan parvekelasitusta kovalla kädellä, on oikeasti hienoa löytää puhelimesta muitakin numeroita kuin 112. Sormin laskettavissa eivät ole ne kerrat kun pappa, mummo, täti tai ystävä on pelastanut päivän. Lähiverkostoa ei voi ostaa. Se on onni saada tai löytää. Jos on onnea.

Meillä on käynyt vuosien varrella myös monenlaisia palkattuja avustajia ja hoitajia. Heidän avullaan on onnistuttu hoitamaan työviikonloppu, käyty lenkillä tai vietetty aikaa pikkusisaruksen kanssa elokuvissa. Palkan näille hoitajille on maksanut kaupunki joko omaishoidon tuen tai lyhytaikaisen avustajapalvelun kautta. Hienoa että on maksanut. Kaikkialla ja kaikille ei maksa. Ja silti. On hoitajia ja on hoitajia. Ne, jotka ottavat palkakseen vastaan vain rahan, erottuvat niistä, jotka saavat irti bonuksen. Tekemisen ja kohtaamisen ilon. Osaamisen onnen. 

Kun pojat olivat 2- ja 4-vuotiaita otin ensimmäistä kertaa lapsille hoitajan, jotta me vanhemmat pääsisimme viettämään kahdenkeskistä aikaa. Meistä oli hyvää vauhtia tulossa kaksi toisiaan syyttelevää työntekijää alleen totaalisesti kusevassa perheprojektissa ja tarvitsimme epätoivoisesti sekä unta että toisiamme. Valitettavasti nimenomaan tässä järjestyksessä.

Ajatus vieraasta ihmisestä kotona tuntui helpommalta kuin lasten vieminen outoon tilapäishoitopaikkaan. Kävi kuitenkin niin, että lähdettyämme hoitaja sairastui. Häntä tuli tuuraamaan täti, jota tuli tuuraamaan kolmas täti. Viestiketju katkesi. Ulkona ei käyty kun ei ollut tietoa rattaista, pikkusisaren kädessä oli esikoisen puremajälkiä kaksin kappalein ja makuuhuoneen taulut olivat tippuneet seinältä - noin esimerkiksi. Summa summarum: en ole sen jälkeen ollut yötä poissa ilman ennestään tuttua hoitajaa.

Kun poikien entinen kouluavustaja perusti mm. lastenhoitopalvelua tarjoavan firman, kokeilin sitä heti.

Ei ole kahvikupin äärellä istuvia leipäpappeja. On asiansa osaavia, innostuneita ja vastuullisia ihmisiä. Ei ole puremajälkiä. On kikatuskohtauksia ja kysymyksiä milloin se tulee uudestaan. Ei ole seinältä tippuneita tauluja. On pestyjä lautasia, joilta on syöty lempiruokaa. Ei ole ovella äidille mutistuja heippoja. On kirjallinen selonteko ruokailuista, kirjastokäynneistä, uimaretkestä. On numero mihin soittaa jos on kysyttävää. On ihmisen allekirjoitus. Semmoisen ihmisen, joka sanoo lapselle silmiin katsoen "olipa kiva olla sun kanssa".

Semmoinen jonka silmistä näkee, että tuo on osannut kerätä sen bonuksen.


p.s. jos joku haluaa kokeilla, niin semmoisten bonuksenmetsästäjien kotipesä löytyy täältä:
www.apupeippo.fi/

Kouluun ilman resurssireppua

Mielikuvitulapseni olivat äikänopen ja insinöörin akateemisia vesoja. Alakoulussa ne oppivat lukemaan ja laskemaan ja saivat kavereita ja viittasivat tunnilla. Päämäärä joka vuosi saavutettuina kirkaina numeroina paperilla. Turvallisesti normissa pysytteleviä normilapsia. Reppu täynnä valmista luonnonresurssia.

Elämän ihme teki minulle palveluksen ja antoi uudet normit.

Numeroiden sijaan toivon, että alkavana lukuvuonna meillä:

- saadaan käydä koulua
- ei mene rikki yksikään ihminen tai tavara
- ei raivota ja riehuta
- ei karata koulusta tai koulumatkalta omille teille
- ruokailut sujuvat

- ei (ainakaan liian usein) itketä ja mietitä miksi kiusataan ja mikä on kiusaamista

Nämä saa puolestani kirjata sen henkilökohtaisen oppimissuunnitelman kärkeen. Saa sinne laittaa laskemista ja lukemistakin.

Koska kyllä minä Tiedän.
Tiedän miten haastava oli koko kevät, miten monta puhelua ja itkua väännettiin, miten alkoi aikuistakin jo pelottaa. Kun kysymykseksi ei enää riitä miten pärjää lapsi. Kun kyse on siitä Miten Ihmeessä pärjää opettaja ja avustaja? Ne aikuiset siinä luokassa, josta viedään ammattilaisia ja käsiä pois. Ne, joilla on vastuu ja velvollisuus paikata se että kaupunki säästää. Kun oppiminen ja opettaminen, kasvatus ja kasvu vaihtuu vanhemman ihmetykseen:

Miten te ihmiset siellä jaksatte?!

Että jos te siellä koulussa vaan jotenkin nyt pärjäätte, jos seuraavan loman nurkalla on syytä lapsella hymyyn. Jos vaan jotenkin. Kiitos jo etukäteen! 

Läheisriippa

Esikoinen täyttää tällä viikolla komiat 12 vuotta. Se täydellinen mielikuvituslapsi, jollainen minulla oli kun tämä oikea kellui masussa, oli tässä iässä alakouluaan viimeistelevä ja harrastuksissaan viihtyvä esimurkku. Poika ei suostunut mielikuvitusolennoksi. Hänestä kasvoi täydellinen oman tiensä kulkija.

Minä en uskalla päästää lastani edes viemään roskia ilman valvovaa silmää. Kyttään kuin paraskin vanginvartija pukemiset, askartelut, jääkaapin availut. Kuuntelen oven takana onko wc-reissun venymisen syy kenties ihanasti lattialle levittyvä nestesaippuapullon sisus. Olen läheisriippuva riippa, kyttääjämutsi.

Mielikuvituslapsi ei pistäisi hanttiin. Onneksi tämä on toista maata. Kun karkailu ja ryntäily lisääntyy, kun astiat lentävät, kun huoneen ovella karjutaan ÄITI POIS! Silloin jopa riippa tajuaa olevansa riippa. Mutta miten minä päästän irti ja annan siipien levittelylle tilaa? Lintuni lentää ikkunaan kerta toisensa jälkeen. Haluaa ulos. Minä haluan antaa poikaselleni taivaantäydeltä ilmaa siipien alle ja pitää sen samalla turvassa. Häkissä. Se ei pelkää mitään. Minä pelkään kaikkea.

Ei auta kuin irrottaa vähän. Suostua siihen, että joku muu osaa valvoa uimahallireissun. Että kesäkerhossa tai leirillä ymmärretään yksittäisistä sanoista ja eleistä millaisia lentoratoja haukkani hakee. En halua ja haluan tätä. Meille molemmille.

Nyt tarvittaisiin seinien sijaan ihmisiä. Niitä jotka auttavat minua irrottamaan turvallisesti. Jonkun on suojeltava lastani läheisriipalta, enkä se voi olla yksin minä.


"Ainoa, joka pitää autistin puolia, on omainen." (Terry Grahn, HS, 2.8.2014)
Ei ole.
Eihän?

Lärpät ja Lörpät

Tänä kesänä aikataulun raivaaminen ystäville on jostain syystä ollut haasteellista. Huomasin luvanneeni lähteä syömään ja juomaan samana iltana sekä Lärpän että Lörpän kanssa. Koska naamakkainaika on vähentynyt, on se aidoin ystäväpiiri onneksi samalla tiivistynyt ja jos ei nyt jalostunut niin vähintäänkin valikoitunut. Lärppä ja Lörppäkin löysivät kaikille yhteistä juteltavaa alta sekunnin.

Mistä valikoitunut porukkani siis löysi puheenaihetta? Tietysti lapsista, kesärientojen tarjonnasta ja miehistä.

Lapset ovat ihania, varsinkin kun ne nukkuu. Murkkuikäisen kanssa voi ilmeisesti sivistyä siitä mikä on nyt maailmassa oikeasti tärkeää kuten televisiosarjojen käänteet, julkkikset ja musikkiigenret joita ei musiikiksi tunnista. Oli opittu mm. Ettei tyttären kannata antaa vastavuoroisesti vähän leikata hiuksia ellei ole etukäteen neuvotellut termin "vähän " sisällöstä.

Kesäteatterikokemuksessa antoisinta saattaa olla Volvojen tunnistaminen. On kuitenkin muistettava olla identifioitumatta näihin näytelmän tähtiin, koska suru tulee jos lopussa yksi romutetaan. Juoni olikin sitten iltakymmeneen mennessä unohtunut, mutta autoparkaa surimme joukolla vaikka itse näytelmän oli nähnyt vain 1/3 porukasta.

Sitten ne miehet... Suunnitelmissa on järjestää omat äijäbileet viimeistään ensi vuonna. Yritimme kiskoa esiin ainoalta loppumetreillä mukaan uskaltautuneelta kyseisen sukupuolen edustajalta mitä niissä oikeasti tapahtuu. Ehdotimme tietysti kilpasaunomista, veden heittoa veneestä, tikannakkelua ja satunnaista urhoilua. Osallistumismaksun tulee olla tähtitieteellinen eikä kenelläkään pokkaa sanoa ettei ole varaa. Summalla saa saunoa ja aamupalaksi grilliin unohtuneen makkaran. Omat juomat mukaan.
Ei kuulema tajuta yhtään ja kyyti lähtee justiinsa.
 Miehet on outoja.

Maailma on parannettu ja kiitos omistettu elämäni Lärpille ja Lörpille, sekä yhdelle näistäkin kohtaamisista selviytyvälle Ihanalle.

Pojat ja tytöt

Harjoitan nykyään sukupuolitietoista kasvatusta. Neutraalia se tosin on siinä mielessä, että saadaan tykätä mistä väristä vaan ja on täällä yhtä lailla draamakuningattaria kuin -kuninkaitakin. Meillä sukupuolitietoisuus on kuitenkin enemmän pakko kuin vakaumus.

Nuorimmainen on kehitysvaiheessa, jossa tytöt on periaatteessa vähän Yäk, mutta kiinnostava outous elämässä. Pääsen keskustelemaan monenlaisista asioista. Keskustelu kulkee tasolla:
- Äiti tiedätkö mitä naiset ja miehet voi leikkiä yhdessä?
- No mitä?!?
-Tyynysotaa!

Esikoinen on jo heittäytynyt täysillä viettiensä vieräväksi. Ja kun sanon täysillä, tarkoitan vailla estoja. Kuten ainakin tuntemuksensa potenssiin sata kokeva , teini-ikään rysähtävä  ihmistaimi, jolla on valmiiksi aistitiedon käsittelyn ongelmia.

Voin kertoa että tässä kahden mieheksi kasvavan välissä on äärimmäisen mielenkiintoista olla talon ainoa nainen. Ulkona on kolmisenkymmentä lämpöastetta, sisällä vähintäänkin saman verran ja kaikille paras ratkaisu olisi silti valita  burka-tyyppinen asukokonaisuus. Saan käyttää rannalla uima-asua, mutta äärimmäisen epäilevien katseiden kohteena: Toisaalla itsetuntoa nostattava "yäk" ja toisaalla yhtäkkinen halipula... siinä oppii äkkiä neutraalimpikin aikuinen sukupuolitietoiseksi.

En ole lopettanut haleja enkä silityksiä. Vaihdan joskus poskisuukon. Olen kuitenkin lopettanut edellä mainittujen ajattelemattoman viljelemisen. Koska Minä olen se, joka joutuu opettamaan ja yhä uudelleen kertaamaan maailmassa liikkuvien kehojen rajoja. Eikä Lapseni opi tätä samojen lainalaisuuksien mukaan kuin muut kasvavat nuoret. Ei hänellä ole myötäsyntyistä häveliäisyyttä tai kaveriporukan hylkäystä tai hyväksyntää tukenaan. Hän kasvaa halun, toiveen, kiukun ja masennuksen vuoristoradalla ilman keinoa kommunikoida ja jakaa asioita. Miten sellaista kestää?

Tänä kesänä käytän silti välillä myös lyhyttä hametta. Jotta se sitten myöhemmin olisi minulle ja kaikille muillekin naisille mahdollista.

Suuret odotukset

Parturin tuolissa paikallaan ja ohjeiden mukaan katse napaan, kun on niskavillojen vuoro. Kun homma lähenee loppuaan hän katsoo peiliin ja toteaa oma-aloitteisesti "kelpaa"! Ensimmäistä kertaa en itse ajele heiluvaa päätä mahdollisimman lyhyeksi mahdollisimman nopeasti. Siihen meni melkein 12 vuotta.

Uusi i-pad. Valitsen videoita ja pelejä Tuomas Veturista Katti Matikaiseen. Hän oppii nopeasti itsekin. Kohta huoneistossa kaikuu Robin ja skootteri-ajon tunnusmusiikki.
Dvd-hyllystä hän valitsee Krokotiili Genan ja Puuha Peten.

Käyn vessassa vaikka tuntuu että nyt ei ehkä ole hyvä hetki. Löydän uunista pellillisen paistumaan laitettuja nugetteja.
Kananmunat on rikottu lattialle. Koko rasia.

Hän heiluu ikäkausien välillä päivästä, tunnista, hetkestä toiseen. Minä en pysy mukana. Haluaisin tietää etsinkö vaatekaupassa miesten osastolta kivaa eläinkuosia vai merkkilogoa. Mitä voin odottaa ja olettaa? Voinko mitään?

Oikeampi kysymys: Miksi pitäisi?

Meillä kasvaa ihmisiä

Että voi ikävöidä lapsiaan! Kun on väsynyt keräämään sirpaleita, huolehtimaan ja nukkumaan koiranunta, kun haluaisi vain olla pari vuorokautta putkeen, silloin ne rakkaimmat on valmis myymään lähikirppiksellä mukavimman oloiselle. Ja kun on tilaisuus nukkua, kun ensimmäinen järkevä kokonainen keskeyttämätön ajatus on ehtinyt pääkopassa syttyä.... se onkin tunne, että niitä omia riiviöitä on ikävä!
Kyllä ei ole äitinä olo helppoa.

Levänneenä on helppo huomata, mistä tässä väsymisen kamaluudessa on kyse! Kun me olemme yhdessä, pitäisi olla siinä missä on. Kokonaan. Koska mitä enemmän minä yritän "tehdä tässä samalla" nämä puhelut-tiskit-suunnitelmathuomiseksi, sitä vähemmän minä teen mitään sille mille itse asiassa voisin tehdä...

Tutustua näihin tässä ja nyt meillä kasvaviin, ihmeellisiin ihmisiin.

Rakkain terveisin Lomamörkö

Sitä ollaan lomalla. Ei töitä ja lapsetkin poissa. Nyt pitää osata levätä ja kerätä voimia. Tiedättehän.... rutiinit unohdetaan, nukutaan, luetaan, nähdään aikuisia ihmisiä ilman ammattinimikkeitä, liikutaan milloin ja minne jalat kantaa tai rahapussi antaa jne.

Viikossa minä juuri ja juuri hellitän hieman ohjaksista, juuri sen verran että maanantaina en muista mistä ja mihin aikaan ne lapset pitikään hakea. Joka kerta olen herännyt loman jälkeiseen aamuun tuskaisen tietoisena siitä, että olisin voinut liikkua, lukea ja nukkua enemmän. Edes soittaa jolle kulle niistä harvoista jotka vielä muistavat minut etunimeltä eivätkä vain jonkun äitinä. Pitäisi ottaa aina jotenkin enemmän irti "omasta ajasta" ja tehdä kaikki ne sitkut ja mutkut joiden taakse piiloudutaan arjen ohituskaistoilla. Ei mikään ihme, ettei tällä stressitasolla varustettu lomamörkö tunne oloaan energiseksi ryömiessään takaisin ihmisten ilmoille!

Tällä kertaa minulla on suunnitelma mörköilyn varalle: ei suunnitelmaa! Tadaa!

Kiilaan itseni kesämatkustelevan Ihanan kylkeen ja opettelen olemaan oman elämäni turisti. Edes hetken :-)

Lainasanoja

Sanat ovat aina olleet minulle tärkeitä. Niinpä pieni maailmani järisi perustuksiltaan kun lapseni yhtäkkiä kieltäytyi jakamasta omiaan kanssani.

Kun esikoinen oli noin 3-4 vuotias etsin hänelle itsepäisesti sanoja suuhun. Niitä 2-vuotiaana kadonneita, jo olleita kukkia, keinua, tuttia, isiä. Minulla oli niitä ikävä, enkä tiennyt miten muuten ymmärtää katseensa pois kääntävää, käsittämättömiä kiljuvaa poikaani.

PRT (pivotal response training) on metodi, jossa haetaan lapselle halua käyttää sanoja. Motivoidaan yhteiseen puhuttuun kieleen. Hommaa opeteltiin niin, että kiikkumiseen hulluna oleva istui keinussa, aikuisihminen antoi vauhtia. Vauhtia antaessaan kiikuttaja toisti ensin sanan "vauhtia" ja sitten tönäisi kiikun liikkeeseen. Pysäytys ja toisto. Montamontamonta kertaa. Tämä oli mallitusta. Sitten siirryttiin vaiheeseen, jossa sanaa "vauhti" ei seurannutkaan suoraa toimintaa, vaan kiikuttaja pysähtyi katsomaan lasta ja odottamaan. Kiikun lentoa odottava lapsonen tuskastui hämmentävään muutokseen ja äännähti - kiikku lähti välittömästi liikkeeseen ja kiikuttaja toisti mallisanan "vauhtia". Sitten vaadittiin yhä enemmän, yhä tarkempia tavuja ja äänteitä, kunnes kiikkuja oli sisäistänyt, että liikettä sai aikaan taikasanalla "vauhtia".

Nyt, vuosien kuluttua, puistossa kaikuu korkealta ja kovaa "äitiannavauhtia". Mutta vain jos halu on kova ja vain jos päivä on niin hyvä, että sanat löytyvät. On myös sanoja, joita en ymmärrä ja tilanteita, joissa halua kuulla on, mutta ilmaista ei. Edelleen on turha kysyä miten koulupäivä meni, koska hittoako siihen vastaamisesta kostuu? Sanat vaativat ponnistelua, niiden etsimisen on syytä johtaa riittävään - ja välittömään - palkintoon.

Jälkeenpäin ajateltuna olen ymmärtänyt, että aivan samalla metodilla, samaan aikaan poikani kanssa, myös minulle on opetettu tuntematonta kieltä. Samoin kuin lapseni, olen sisäistänyt kaavan, vaikken täysin sisältöä. Sellaisilla Taikasanoilla kuin "oman toiminnan ohjauksen vaikeus", "motoriset heikkoudet" ja "sensomotorisen integraation häiriö" saa täytettyä vaadittuja papereita ja keskusteltua ammattilaisten kanssa.. Vaaditut paperit oikein täyttämällä ja oikeat sanat sanomalla saa lapselle vaikkapa terapiaa, avustajan tai pidennetyn oppivelvollisuuden.

Me osaamme jo toistaa oikeat äänteet. Vaikka meillä ei ole mitään käryä kaikista niistä vivahteista, joita mallisanoihin liittyy, me osaamme käyttää kaavaa niin, että tulos on toivottu. Ongelmaksi muodostuu, että tätä kaavaa on käytettävä niin usein ja niin monissa paikoissa. Koska sanoilla ON merkitystä.

Montako kertaa on toistettava sanoja "häiriö, vaikeus, heikkous", ennen kuin ne tarttuvat äitiin ja lapseen? Miten pitkään ennen kuin toisto tekee itsestään toden?

Jokaisella on oltava oikeus käyttää itsestään ja toisistaan omia sanojaan. Ei aina vain näitä lainattuja. Tarvitsemme omille sanoillemme kuulijoita ja toistajia. Me olemme "rakas", "sitkeä", "taitava" ja "fiksu".

Me olemme myös näitä. Melkein kokonaan ja vain näitä.

Rohkeuden apostoli

Minä pelkään kaikkea mikä on ja ei ole ja voisi olla. Olen pelännyt että minä olen, että me olemme, liian vähän tai liian paljon, liian hiljaa tai liian lujaa, liian viivan alla tai liikaa sen yli.


Minun lapseni sen sijaan keinui puistossa jo hyvin pienenä niin lujaa ja niin paljon ja niin riemukkaasti että se oli puhdasta uhkarohkeutta. Poikani ei ole koskaan pelännyt kuin koiria ja kissoja ja ihmisenlapsen itkua.
Lapseni opettaa minua suhtautumaan pelkooni antaumuksella. Sukeltamaan siihen samoin kuin hän omaansa. Tuntemaan itkuun asti, pakenemaan ja sitten kurkkimaan nurkan takaa joko se meni. Että voisin, että me voisimme, syöksyä päin ja ohi ja läpi. Pelon toiselle puolelle. Kaaokseen, joka onkin järjestystä sen jalostetuimmassa muodossa.

Aika hyvä pedagogi, hän josta sanovat ettei se osaa edes puhua.

Painetta

Esimurkkuni sai maksusitoumuksen elikkäs virallisen lupauksen, että teetetään hälle painepaita. Tarkoitus on helpottaa myrskyävää mieltä aistien aliherkkyyttä kompensoimalla eli pukeutumalla niin että tuntuu. Myönnän kyllä etten ole aivan varma miten tämän pitäisi toimia, mutta lähes kaikkea olen valmis kokeilemaan.

Paita teetetään mittatilauksena firmassa, joka tuottaa vastaavia vermeitä myös esim. urheilijoille ja nyt kun näin esitteet niin MÄKIN HALUUN! Keksin heti, millaisiin tilanteisiin muu perhe voisi pukeutua rauhoittaviin ja kehoa eli omaa olemista rajaaviin vermeisiin:

- Kauppareissut.
Joku mulkoilee, joku kommentoi kovaan ääneen, joku on jopa tullut huutamaan lapselle joka ei "osaa käyttäytyä". Huoltaja ja sisarus voisivat hyötyä häpeähaarniskasta tai edes puolustusmekanismit rauhalliseen selittämiseen rajaavasta piposta. Kerran huusin keski-ikäiselle miehelle takaisin kurkku suorana. Lause: "etkö saa kotona vai mikä kiristää" ei lukeudu väittelytaitojeni helmiin. Vaikka siinä hetkessä kyllä helpotti ja toimi.

- Kyläily.
Ei ole harvinaista, että vaellan kahvikuppi kädessä ympäri huoneistoa tai nojailen lastenhuoneen ovenkarmiin. Kerran istuin keittiöön muiden aikuisten kanssa. Kutsujen emäntä soitti perään, että hänen lapsensa astmalääkkeet löytyivät sängyn alta. Tai siis purkki löytyi. Lääkkeet löytyivät esikoisen verenkierrosta. Jonkinlainen antistressaava ja hereillä pitävä hikinauha äidille?

- Kotoilu.
Olohuoneen ikkunalasin läpi lensi posliinilautanen.
Naapurit kirjoittivat ilmoitustaululle lappuja koska meillä paiskottiin ovia.
Mikrosta katkaistiin johto kun sähköpistoke oli seinässä kiinni - sähköisku, pelästys ja kellarista asti sulake p*skana eli sähköt poikki.
Lapsi-eli-on-se-jo-nuori karkasi ulos, mutta kääntyi roskikselta ja palasi takaisin... alasti.
Kun esimulkkua ituttaa se karkaa päälle - melkein kenen tahansa lähinnä olevan päälle.
Noin muutaman mainitakseni....
haluan pelon-tappavan kypärän ja rakastamisen kykyä lisäävän rintapanssarin.

Että jos se painepaita toimii, niin näitä seuraavaksi.

Rakastamisen vaikeudesta

Tätä en pysty väistämään. Syvälle epätoivon hetkiin sukeltaessani kannan sen mukanani ja löydän yhä uudestaan. Lapsen unisesta nyrkistä, sisaren naurusta, ikävästä, suudelmasta, kohtaamisesta, elokuun illasta. Kauppalistaan piirretty hymiö, tikun raapaisu kun kynttilä syttyy, pyyhitty kyynel, puhelimeen kuiskattu ”tule”, luotettu salaisuus, kun jää ei murrukaan ja auto väistää. Kun kadonnut löytyy ja huomaat etsijän olleen hukassa enemmän.

Sisäänpäin itketty juoksee puroina pitkin selkäpiitä. Siihenkin olen niin rakastunut etten osaa irrottaa. Ei rakkaus ole onni ja autuus. Vaan kipu ja kadotus. Pelko, jota ei voiteta vaan jota päin syöksyn kauhusta jäykkänä ajattelematta. Ajattelemattomasti. Rakkaus on avattu nyrkki, lapsen unissaan kiinni tarraama.

Kaiken voi saada. Kaiken saa. 

Eikä puhdas onni ole kaikki.

***

Ei minun tarvitse sinua muistaa.

Kävelet salaisimmissa huoneissani

kuin olisit siellä aina asunut.

Haluaisin kyllä pyytää että jäisit,

mutta sanon vain:

olet tervetullut.

Sanon:

En piilota avaimia,

olet murtanut lukot

joihin ne sopisivat.

Mene ja tule niin kuin haluat.

Jos jään sinusta autioksi

sammutat valon mennessäsi

pyytämättäkin.

Ei minun tarvitse

sinua muistaa.

Huoneissani

ovat vielä jälkesi.

Ja niin,

ehdoitta;

minä sinua

muistamattani hengitän.

***

Tänä viikonloppuna on kummipoikani isän, ystäväni aviomiehen hautajaiset. 

Lasken elävän itsekkyydellä rakkaani yhteen ja kuuntelen miten maailma hengittää vielä. Ei uskoisi.