27.8.2014

Maalainen julkisissa



Lähijunassa oli kolme naista hyökkäysvaunujen kanssa. Tiivistivät siinä toverillisesti rivejään, jotta kaikki mahtuisivat metallikaiteilla rajattuun karsinaan. Yritin olla tuijottamatta (ei saa tuijottaa - se on maalaista ja epäkohteliasta). En voinut kuitenkaan mitään sille että nelisen minuuttia ehdin syöksyä muistoissa tusinan vuosia taaksepäin.




Oletin kaikki kolme äideiksi, vaikka mistä minä tiedän. Kärryjen muodosta päättelin että kahdessa uinui ei-istumaikäisiä ihmistaimia. Lisäksi yksi veteli sikeitä äitinsä käsivarrella. Nämä oletettujen vaunumatkustajien ohjurit hymyilivät toisilleen, katsoivat silmiin, vaihtoivat muutaman sanan tilanpuutteesta. Kolmas, se koalaa kannatteleva, tuijotti eteensä. Kieltäytyi tarjotusta avusta yksinkertaisesti reagoimatta siihen ja keinotteli tyhjiä kärryjä sentti sentiltä sivuttain kassi olalla ja vauva käsivarrella. Kalpea, pussit silmien alla. Vakavana.

Minä niin toivon, että joku päästää sen koalan äidin nukkumaan hetkeksi. Sille voisi kertoa miten tärkeää on alkaa uskoa, ettei kaikkea tarvitse yksin. Voisi kehua lasta ja ihailla miten hienosti äiti jaksaa, miten upeaa on että juuri tämä äiti ja tämä lapsi. Miten ihmeellistä.

Kun itse tuijotin tyhjyyteen itku kurkussa elämää väsyneempänä, minulle tuntematon täti-ihminen tuli oikein asiakseen kommentoimaan: ”ihania lapsia”. Muistan sen vieläkin. Koska siinä hetkessä olisin voinut kuristaa tuon mistään mitään tietämättömän besserwisserin.

Ja koska myöhemmin se lämmitti. Oikeasti. Minun Lapseni Ovat Ihania. Niin ihania että joku randomikin sen huomaa.

Hei Tuntematon, sinunkin lapsesi on. Ja niin olet sinäkin.
Kerta kaikkiaan ihana!

20.8.2014

Elämänusko

Ihme on tapahtunut. Esikoisen luokka saa avustajan. Siis takaisin sen resurssin, joka kesällä oli poisotettu.

Koska olen kyyninen ihminen, ajattelin ensimmäisenä, että mistä koulusta/luokasta tämä nyt on pois. Ei olisi kokemukseni mukaan ensimmäinen kerta kun rehtorit neuvottelevat keskenään miten paikataan kaupungin riistopäätös. (Kyllä, me vanhemmat tunnemme toisia vanhempia toisista kouluista.... me puhumme asioista, meillä on päättelykykyä. Käymästämme 1900-luvun peruskoulusta on niin paljon aikaa, että osa meistä on jopa toipunut ajatteleviksi yksilöiksi.)

Sain nenilleni, kun selvisi että asia junailtiin työllistämällä työtön ihminen, joka haaveilee alalle kouluttautumisesta. Epäilen silti, että idea ei ole sivistystoimen johtajan. Kyllä minä nyt saan olla hetken tässä asenteellinen. Teillä siellä koulutoimessa on kuulkaa täältä katsottuna asiat juurikin niin että R.I.P. teidän jyrsijälle... "pyörä kyllä pyörii, mutta hamsteri on kuallu". Korjaan asenteeni seuraavaan koitokseen mennessä. Lupaan uskoa lähtökohtaisesti myös teihin, kuten elämään yleensäkin. Vähän niin kuin uskon lähtökohtaisesti lapseenikin joka aamu kouluun kävellessä.

Koulumatkallamme ajattelen, vaikka en ääneen uskalla sanoa: Tänään ei tapahdu mitään pahaa.

Hän työntää otsan kiinni otsaan: "äitiolekiva".

Sama toive molemmilla. Onnen odotus.
Elämänusko.

Hyvin menee teilläkin. Ylös vaan ja uutta yritystä, siitä se lähtee!

13.8.2014

Pieniä ja isoja rikoksia

Nyt tekisi mieli tehdä rikosilmoitus Tampereen kaupungin tekemästä pahoinpitelystä.

Niistä päättäjistä, jotka veivät alkavana lukuvuonna lapseni luokasta kouluavustajan ja jättivät luokan pärjäämään kestämättömässä tilanteessa ilman riittävää resurssia. Joku sen päätöspaperin on allekirjoittanut, istunut siinä lautakunnan istunnossa, jossa tämä säästötoimenpide oikeutettiin.

Tulos: yhdellä mustelmat selässä, seitsemän lasta pelkää, yksi leimautuu.Turha tulla kunnanisien sanomaan, etteikö tässä olisi kyseessä suora syy-seuraus -suhde!

Eikä se syy ole opettajassa tai jäljelle jääneissä avustajissa. Syy Ei ole koulussa tai rehtorissa. Syy Ei ole edes lapsessa joka löi. Syy on teissä, jotka viette ne viimeiset mahdollisuudet lasten käydä turvallisesti koulua. Miten se on niin vaikea ymmärtää että näitä ihmisiä tarvitaan. Että pieni leikkaus joka luokan avustajamäärästä on iso vahinko koko koulun oppilaille, opettajille, meille vanhemmille.

Kysytään usein että miksi täytyy aina sattua ennen kuin mitään opitaan. Pahaa pelkään että tässä asiassa ei tapahdu mitään hyvää edes tämän jälkeen. Rikos on tapahtunut. Rangaistusta kärsivät ne heikoimmat. Joka päivä.


12.8.2014

Bonuksenmetsästäjät

Kun itse tutustuu migreenikohtauksen kourissa keittiönlattian laatoitukseen ja lapsonen availee samaan aikaan parvekelasitusta kovalla kädellä, on oikeasti hienoa löytää puhelimesta muitakin numeroita kuin 112. Sormin laskettavissa eivät ole ne kerrat kun pappa, mummo, täti tai ystävä on pelastanut päivän. Lähiverkostoa ei voi ostaa. Se on onni saada tai löytää. Jos on onnea.


Meillä on käynyt vuosien varrella myös monenlaisia palkattuja avustajia ja hoitajia. Heidän avullaan on onnistuttu hoitamaan työviikonloppu, käyty lenkillä tai vietetty aikaa pikkusisaruksen kanssa elokuvissa. Palkan näille hoitajille on maksanut kaupunki joko omaishoidon tuen tai lyhytaikaisen avustajapalvelun kautta. Hienoa että on maksanut. Kaikkialla ja kaikille ei maksa. Ja silti. On hoitajia ja on hoitajia. Ne, jotka ottavat palkakseen vastaan vain rahan, erottuvat niistä, jotka saavat irti bonuksen. Tekemisen ja kohtaamisen ilon. Osaamisen onnen. 

Kun pojat olivat 2- ja 4-vuotiaita otin ensimmäistä kertaa lapsille hoitajan, jotta me vanhemmat pääsisimme viettämään kahdenkeskistä aikaa. Meistä oli hyvää vauhtia tulossa kaksi toisiaan syyttelevää työntekijää alleen totaalisesti kusevassa perheprojektissa ja tarvitsimme epätoivoisesti sekä unta että toisiamme. Valitettavasti nimenomaan tässä järjestyksessä.

Ajatus vieraasta ihmisestä kotona tuntui helpommalta kuin lasten vieminen outoon tilapäishoitopaikkaan. Kävi kuitenkin niin, että lähdettyämme hoitaja sairastui. Häntä tuli tuuraamaan täti, jota tuli tuuraamaan kolmas täti. Viestiketju katkesi. Ulkona ei käyty kun ei ollut tietoa rattaista, pikkusisaren kädessä oli esikoisen puremajälkiä kaksin kappalein ja makuuhuoneen taulut olivat tippuneet seinältä - noin esimerkiksi. Summa summarum: en ole sen jälkeen ollut yötä poissa ilman ennestään tuttua hoitajaa.

Kun poikien entinen kouluavustaja perusti mm. lastenhoitopalvelua tarjoavan firman, kokeilin sitä heti.

Ei ole kahvikupin äärellä istuvia leipäpappeja. On asiansa osaavia, innostuneita ja vastuullisia ihmisiä. Ei ole puremajälkiä. On kikatuskohtauksia ja kysymyksiä milloin se tulee uudestaan. Ei ole seinältä tippuneita tauluja. On pestyjä lautasia, joilta on syöty lempiruokaa. Ei ole ovella äidille mutistuja heippoja. On kirjallinen selonteko ruokailuista, kirjastokäynneistä, uimaretkestä. On numero mihin soittaa jos on kysyttävää. On ihmisen allekirjoitus. Semmoisen ihmisen, joka sanoo lapselle silmiin katsoen "olipa kiva olla sun kanssa".

Semmoinen jonka silmistä näkee, että tuo on osannut kerätä sen bonuksen.


p.s. jos joku haluaa kokeilla, niin semmoisten bonuksenmetsästäjien kotipesä löytyy täältä:
www.apupeippo.fi/



8.8.2014

Kouluun ilman resurssireppua

Mielikuvitulapseni olivat äikänopen ja insinöörin akateemisia vesoja. Alakoulussa ne oppivat lukemaan ja laskemaan ja saivat kavereita ja viittasivat tunnilla. Päämäärä joka vuosi saavutettuina kirkaina numeroina paperilla. Turvallisesti normissa pysytteleviä normilapsia. Reppu täynnä valmista luonnonresurssia.

Elämän ihme teki minulle palveluksen ja antoi uudet normit.

Numeroiden sijaan toivon, että alkavana lukuvuonna meillä:

- saadaan käydä koulua
- ei mene rikki yksikään ihminen tai tavara
- ei raivota ja riehuta
- ei karata koulusta tai koulumatkalta omille teille
- ruokailut sujuvat

- ei (ainakaan liian usein) itketä ja mietitä miksi kiusataan ja mikä on kiusaamista

Nämä saa puolestani kirjata sen henkilökohtaisen oppimissuunnitelman kärkeen. Saa sinne laittaa laskemista ja lukemistakin.

Koska kyllä minä Tiedän.
Tiedän miten haastava oli koko kevät, miten monta puhelua ja itkua väännettiin, miten alkoi aikuistakin jo pelottaa. Kun kysymykseksi ei enää riitä miten pärjää lapsi. Kun kyse on siitä Miten Ihmeessä pärjää opettaja ja avustaja? Ne aikuiset siinä luokassa, josta viedään ammattilaisia ja käsiä pois. Ne, joilla on vastuu ja velvollisuus paikata se että kaupunki säästää. Kun oppiminen ja opettaminen, kasvatus ja kasvu vaihtuu vanhemman ihmetykseen:

Miten te ihmiset siellä jaksatte?!

Että jos te siellä koulussa vaan jotenkin nyt pärjäätte, jos seuraavan loman nurkalla on syytä lapsella hymyyn. Jos vaan jotenkin. Kiitos jo etukäteen! 



4.8.2014

Läheisriippa


Esikoinen täyttää tällä viikolla komiat 12 vuotta. Se täydellinen mielikuvituslapsi, jollainen minulla oli kun tämä oikea kellui masussa, oli tässä iässä alakouluaan viimeistelevä ja harrastuksissaan viihtyvä esimurkku. Poika ei suostunut mielikuvitusolennoksi. Hänestä kasvoi täydellinen oman tiensä kulkija.

Minä en uskalla päästää lastani edes viemään roskia ilman valvovaa silmää. Kyttään kuin paraskin vanginvartija pukemiset, askartelut, jääkaapin availut. Kuuntelen oven takana onko wc-reissun venymisen syy kenties ihanasti lattialle levittyvä nestesaippuapullon sisus. Olen läheisriippuva riippa, kyttääjämutsi.

Mielikuvituslapsi ei pistäisi hanttiin. Onneksi tämä on toista maata. Kun karkailu ja ryntäily lisääntyy, kun astiat lentävät, kun huoneen ovella karjutaan ÄITI POIS! Silloin jopa riippa tajuaa olevansa riippa. Mutta miten minä päästän irti ja annan siipien levittelylle tilaa? Lintuni lentää ikkunaan kerta toisensa jälkeen. Haluaa ulos. Minä haluan antaa poikaselleni taivaantäydeltä ilmaa siipien alle ja pitää sen samalla turvassa. Häkissä. Se ei pelkää mitään. Minä pelkään kaikkea.

Ei auta kuin irrottaa vähän. Suostua siihen, että joku muu osaa valvoa uimahallireissun. Että kesäkerhossa tai leirillä ymmärretään yksittäisistä sanoista ja eleistä millaisia lentoratoja haukkani hakee. En halua ja haluan tätä. Meille molemmille.

Nyt tarvittaisiin seinien sijaan ihmisiä. Niitä jotka auttavat minua irrottamaan turvallisesti. Jonkun on suojeltava lastani läheisriipalta, enkä se voi olla yksin minä.


"Ainoa, joka pitää autistin puolia, on omainen." (Terry Grahn, HS, 2.8.2014)
Ei ole.
Eihän?

1.8.2014

Lärpät ja Lörpät

Tänä kesänä aikataulun raivaaminen ystäville on jostain syystä ollut haasteellista. Huomasin luvanneeni lähteä syömään ja juomaan samana iltana sekä Lärpän että Lörpän kanssa. Koska naamakkainaika on vähentynyt, on se aidoin ystäväpiiri onneksi samalla tiivistynyt ja jos ei nyt jalostunut niin vähintäänkin valikoitunut. Lärppä ja Lörppäkin löysivät kaikille yhteistä juteltavaa alta sekunnin.

Mistä valikoitunut porukkani siis löysi puheenaihetta? Tietysti lapsista, kesärientojen tarjonnasta ja miehistä.

Lapset ovat ihania, varsinkin kun ne nukkuu. Murkkuikäisen kanssa voi ilmeisesti sivistyä siitä mikä on nyt maailmassa oikeasti tärkeää kuten televisiosarjojen käänteet, julkkikset ja musikkiigenret joita ei musiikiksi tunnista. Oli opittu mm. Ettei tyttären kannata antaa vastavuoroisesti vähän leikata hiuksia ellei ole etukäteen neuvotellut termin "vähän " sisällöstä.

Kesäteatterikokemuksessa antoisinta saattaa olla Volvojen tunnistaminen. On kuitenkin muistettava olla identifioitumatta näihin näytelmän tähtiin, koska suru tulee jos lopussa yksi romutetaan. Juoni olikin sitten iltakymmeneen mennessä unohtunut, mutta autoparkaa surimme joukolla vaikka itse näytelmän oli nähnyt vain 1/3 porukasta.

Sitten ne miehet... Suunnitelmissa on järjestää omat äijäbileet viimeistään ensi vuonna. Yritimme kiskoa esiin ainoalta loppumetreillä mukaan uskaltautuneelta kyseisen sukupuolen edustajalta mitä niissä oikeasti tapahtuu. Ehdotimme tietysti kilpasaunomista, veden heittoa veneestä, tikannakkelua ja satunnaista urhoilua. Osallistumismaksun tulee olla tähtitieteellinen eikä kenelläkään pokkaa sanoa ettei ole varaa. Summalla saa saunoa ja aamupalaksi grilliin unohtuneen makkaran. Omat juomat mukaan.
Ei kuulema tajuta yhtään ja kyyti lähtee justiinsa.
 Miehet on outoja.

Maailma on parannettu ja kiitos omistettu elämäni Lärpille ja Lörpille, sekä yhdelle näistäkin kohtaamisista selviytyvälle Ihanalle.