Löysin pöytälaatikkotekstin ajalta ennen diagnooseja. Tunnistan vielä väsymyksen ja hädän, mutta nyt niitä voi ajoittain katsoa kauempaa.
Jos joku jossain ei nuku koska ei saa, huolehtii ja pelkää sellaista jota ei osaa hahmottaa, joku jonka äidinvaistot kirkuvat että jotain on vialla mutta kukaan ei tiedä mitä. Jos joku jossain saisi tukea siitä tosiasiasta että hengissä ollaan meilläkin vielä ja Minulle Tämä on ollut sen arvoista, elämisen arvoista.... tai jos joku haluaisi kysyä joltakulta millaista se on, mutta ei uskalla.
Tällaista se oli minulle joskus. Joskus vieläkin.
Ei ole täytetty papereita.
Virkansa puolesta nainen
on siitä kovin pahoillaan.
Ei voi saada tukea
jos ei edes yritä.
Ei niitä lapsen papereita voi
muu kuin huoltaja,
täytyyhän sen verran voida,
lapsen takia.
En sano, mutta jos sanoisin:
huonona ei huoli
ja hyvänä ei hyödytä
eikä muita päiviä olekaan.
Kyllä minä aloitin:
lapsen nimi, äidin nimi.
Ensimmäiseen sarakkeeseen
kuvataan arjen haasteita.
Nukkuu kolme tuntia vuorokaudessa,
syö huonosti,
kömpelö,
vaikeuksia ohjata omaa toimintaa,
ei puhu, mutta huutaa hyvin,
itkuinen,
unohtaa viittomat
ei tartu kuviin.
Toisen sarakkeen kohdalla tajusin,
lastahan tässä piti kuvata.
Yöllä on rauhallista.
Sängyllä makaa pieni hattiwatti.
Silmät tarkkaavat supernovat.
Istun siinä pyjamassa joka
näyttää vuoroin vangin
vuoroin vartijan puvulta.
Hän sanoo ”äiti”.
Ei sellaisen jälkeen
voi ketään sarakkeisiin tunkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti